Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

he eivät tiedä mitä tekevät

Alkujaan ajattelin, etten välttämättä laisinkaan lue viime vuoden Finlandia-palkinnon voittanutta Jussi Valtosen teosta He eivät tiedä mitä tekevät. Kirja keräsi kiitosta, toki, mutta jostain syystä en itse kokenut sitä kohtaan mielenkiintoa nimeksikään. Muuan maanantaina suuntasin vähän kauempana olevaan kirjastoon aikeenani palauttaa vähän niin kuin vahingossa lainaamani JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään vakaana aikeenani olla joutumatta taas viikon pikavippiuutuuslainakierteeseen. Arvaahan sen nyt, miten siinä kävi. Palasin kotiin mukanani kaksi uutta pikavippiä, joista toinen oli juurikin tämä tuorein Finlandia-voittaja. Liian hyvä mahdollisuus ohitettavaksi, kuten asian itselleni perustelin.

Eikä siinä mitään. He eivät tiedä mitä tekevät on erinomaisen hyvä kirja. Aloin lehteillä sitä aika pian kotiin palattuani, ja niin siinä vain kävi, että koko tyttöjen pitkäksi venähtänyt päiväuniaika meni minulta tavallaan ohi, sillä kyhjötin sohvannurkassa Valtosen (teoksen) kanssa. Illalla saatuani lapset lakanoidensa väliin, istuin vastakkaiseen sohvannurkkaan ja luin kirjan loppuun. Varsin vangitseva teos on siis kyseessä. Toki myönnettävä on, että kun heti ensialkuun lukijalle esitellään nuori, epävarma ja epäluuloinen, älyllisesti turhautunut (ja taantunut) pikkulapsen äiti, on minun vaikea olla näkemättä tiettyjä piirteitä itsestäni ja siten olla tempautumatta kirjan mukaan.

”Jos mä nyt ihan ekat sivut lehteilisin… Hups!”

Alinan, Joen ja heidän poikansa Samuelin tarinan kertova kirja leikittelee keskushenkilöillä ja aikatasoilla olematta silti liian vaikea seurattava. Joen ja Samuelin hahmoissa on syvyyttä, uskottavuutta ja vivahteita, kun taas Alina tuntuu jäävän hieman kaksiulotteisemmaksi. Ehkä raflaava ja sekä tunteisiini että minäkuvaani tömähtäen törmännyt aloitus nostatti odotukseni hieman liian korkealle. Joen hahmosta en erityisemmin pitänyt, vaan tyyppi vaikutti varsin ureapäiseltä, mutta Samuelia sympatiseerasin varsin ansiokkaasti. Ehkä tässä oli myös pieni ikäkysymyskin: alkuun nuori äiti iski tunteisiini, mutta kolmenkympin kriisiäni edelleen työstäessäni en ehkä kyennyt pakottamaan itseäni viisikymppisten tasolle. Tai jotain.

Valtonen kirjoittaa mainiosti, ja itse sain ihan uskomattomat kicksit englanninkielisillä sanonnoilla leikittelyillä. Kun joku on seonnut totaalisesti, käytetään englanniksi yleensä sanontaa ”go postal”, joka valtoslaisesti ilmaistuna oli (muistaakseni!) ”tehdä postikonttorit”. En mene sitaattini tarkkuudesta valalle, mutta ymmärtänette pointtini. Kyllä minä tykkään tällaisesta, kuulkaa! Hieman myönnän ärsyyntyneeni lähes kaikkien tekstissä esiintyvien englanninkielisten fraasien suomennoksista – ja niitähän piisasi, sillä Joe on amerikkalainen – mutta ymmärrän kyllä niiden funktion.

Kirjan juoni etenee sykähdyksittäin ja henkilöiden motiivit aukeavat mukavan hitaaseen tahtiin. Matto nypätään lukijan jalkain alta useampaan otteeseen, mikä osaltaan selittää teoksen vangitsevuutta, ja varsinkin kirjan loppu onnistui yllättämään minut niissä määrin, että loppuillan kärsin varsin vakavasta tyhjyyden tunteesta. Ehkä tämä kaikki peittävä tyhjyyden tunne osaltaan selittää sen, miksi en osaa oikein sanoa kirjasta mitään? Pidin siitä kyllä kovin, mutta sanainen arkkuni on varsin tyhjä, kun pitäisi jollain tapaa perustella asiaani.

Ja mitä Finlandia-mittelöihin tulee, minä taisin kyllä pitää enemmän Kähkösen Graniittimiehestä

Tiivistettynä:
Kuka: Valtonen, Jussi
Mitä: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014)
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja kaikilla tavoilla hyvä kirja, joka jätti jälkeensä kuitenkin niin suuren tyhjyyden tunteen, etten oikein tiedä, mitä kirjasta sanoisin.

P.S. Tammi ja Valtonen jakavat kirjaa stipendinä tuoreille ylioppilaille. Mainio temppu! (Tässäpä linkki Tammen tiedotteeseen.)

P.P.S. Kirjablogissa(kin) on ollut hieman hiljaista, sillä olen kärsinyt jonkin sortin henk. koht. kriisistä, jonka setviminen on vienyt energiaa niissä määrin, ettei lukeminen ole innostanut lainkaan. Olenpa jopa pohtinut kirjablogin lopettamista tai ainakin määrittelemättömän pituiselle tauolle laittamistakin! Täällä sitä kuitenkin taas ollaan.

Mainokset