Rahikainen: Edith: Runoilijan elämä ja myytti

Edith

Minun suhteeni Edith Södergraniin on vähän sellainen vinksinvonksinmutkaisa. Pidän joistain hänen runoistaan ihan silmittömästi, kun taas toiset ovat ihan uskomatonta pakkopullaa – tai näin muistelisin sieltä edellisen vuosikymmenen lopulta, jolloin runoilijan koko tuotannon olen viimeksi kahlannut läpi. Itse runoilijattaresta en tiedä kovinkaan paljoa: syrjäseudulla asunut, luonnosta inspiraatiota ammentanut suomenruotsalainen, joka kuoli tuberkuloosiin rutiköyhänä. Olen kuitenkin sitä hivenen harhaoppista koulukuntaa, joka saa teoksista sitä enemmän irti, mitä paremmin tuntee kirjoittajan. Kun kerrankin muistin kirjastossa pyöriessäni uudehkon Södergran-elämänkertasuomennoksen, ja se vielä löytyi hyllystä, pakkohan se oli kotiin tuoda ja lukea. Nyt tiedän aika paljonkin Södergranista, kuulkaa!

Agneta Rahikaisen Edith: Runoilijan elämä ja myytti muistutti minua varsin paljon niin ikään viime vuonna julkaistusta Minna Maijalan Minna Canth -elämänkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen. Jostain syystä miellän naiset sitkeästi aikalaisiksi, vaikka Canth kuoli viisi vuotta ennen Södergranin syntymää. Eihän maailma nyt niin tavatonta tahtia muuttunut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mutta toisaalta viisi vuotta voi olla ihmiselämässäkin ikuisuus: ajatus on tällä hetkellä varsin pinnalla pääkopassani, sillä esikoiseni täyttää lähipäivinä juurikin viisi vuotta! Oli miten oli, Maijalan tapaan Rahikaisen lähtökohta elämänkerran kirjoittamiseen on vähän uhmaavan sorttinen. Molemmat tutkijat hyökkäävät varsin suoraan ensimmäisiä kirjailijattarista tehtyjä tutkimuksia kohtaan, joiden varaan myöhemmät tutkimukset ja henkilömyytit pitkälti nojaavat. Tarpeellistahan tällainen uudelleentulkinta ja käsitysten korjaaminen on, sitä ei käy kieltäminen, mutta vaikea on lukea näitä kahta elämänkertaa toisiinsa vertailematta, vaikka Canth ja Södergran jokseenkin täysin erilaisia ihmisiä, naisia ja kynäniekkoja olivatkin.

Maijalan Canth-elämänkerta ei muuten ollut ainoa kirja, johon Edith lukukokemuksena linkittyi. Epookin ja Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien ansiosta JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään nimittäin pulpahteli mieleeni lähes jatkuvalla syötöllä. Aika hauskasti limittyivät nämä lukukokemukset lopulta, sillä aloitin Edithin vain tunti sen jälkeen, kun olin lukenut KSP:n viimeiset sanat!

wpid-img_20150501_120053.jpg

Rahikaisen pääasiallisena missiona tuntuu olevan kumota myytti runoilijatar Södergranista syrjäseudun erakkona, metsänhenkenä ja kouluja käymättömänä luonnonlapsena. Toisin sanoen Rahikainen tahtoo kumota juuri sen kuvan, joka minua(kin) Södergranissa on kiehtonut. Tutkija tekee tehtävässään niin sanotusti selvää jälkeä, ja Edith tuo eteeni aivan uudenlaisen, oikeastaan uskottavamman ja kiehtovamman Södergranin. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä:

”Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas. Hänellä on aikaansa nähden hyvä koulutus ja hän tuntee laajasti kirjallisuutta, hänellä on aimo annos vastustushalua eikä hän ole valmis minkäänlaisiin kompromisseihin vakaumuksensa puolesta. Ja hän jos kuka elää sormi ajan hermolla. Hänellä on äkkiväärä huumorintaju ja itseironinen asenne, ja jatkuvasti saa muistutuksen siitä, ettei hän ota itseään kovin vakavasti. Kuvaa on vaikea saada sopivaan siihen yksinkertaistettuun ja suppeaan myyttikuvaan, jossa […] Södergran nähdään lapsellisena puolihulluna, omalaatuisena henkilönä, joka kirjoittaa hetken innoituksen vallassa nerokasta runoutta tukahdutetuista seksuaalisista haluistaan, kuolemankaipuustaan ja jatkuvista psyykkisistä ja fyysisistä kärsimyksistään.” (402)

Kun otetaan huomioon, miten hyvin Rahikainen Edithissä perustelee näkemyksensä tästä ”uudesta” Edithistä ja toisaalta miten kaksi tai melkeinpä vain yksi ainut ihminen on Södergran-mytologian luonut, on vaikea olla heittämättä vanhoja myytillisiä Södergran-mielikuviaan kierrätyskoppaan. Tosin minä olisin ehkä mieluummin pitänyt harhaoppiset mielikuvani, sillä Rahikaisen Edith Södergran on oikeastaan vähän ahdistavan sorttinen päällepäsmäri ja tukahduttava, kontrollifriikin suuntaan vivahtava äärimmäisen mustasukkainen tyyppi. Toisaalta on hienoa nähdä, miten systemaattisesti Rahikainen puhkoo pitkälti Hagar Olssonin, Edithin on/off-bestiksen, luomia virheellisiä käsityksiä: Södergranin kotikylä Raivola ei ollut mitenkään erityisen autio ja syrjäinen, Södergran sai varsin kattavan koulutuksen Pietarissa ja seuraa aikaansa ja sen suuria ajattelijoita, Södergranit elivät köyhyydessä vain Edithin viimeiset elinvuodet ja niin päin pois. Poks, poks!

Nimivilinää, apua!

Nimivilinää, apua!

Mielenkiintoisuudestaan huolimatta Edith ei ollut minulle mitenkään maailmaa mullistava lukukokemus. Ajoittain se sortui toistoon ja uskomattomaan kuivakkuuteen, välillä taas Rahikainen viskoo lukijan silmille nimiä niin, että silmissä vain vilisi. Olen muinaisten opiskelujeni ansiosta jokseenkin siedettävästi perillä sotia edeltävästä suomenruotsalaiskulttuurin kermasta, mutta silti oli epätoivo välillä hiipimässä niskaani. Sitä paitsi kirjassa on (viitteet, lähteet yms. pois lukien) karvan verran yli 400 sivua, joista puolet (!) käsittelee aikaa Edithin kuoleman jälkeen. Kyllähän kirjan alaotsikko, Runoilijan elämä ja myytti vähän tällaiseen kaksijakoiseen suuntaan viittaa, mutta yllätyinpä silti. Ja vähän petyinkin.

Kaikkiaan kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja kiehtova esitys erään suomalaisen runouden Ison Nimen elämästä ja tuotannosta, olkoonkin, että hän ei suomeksi kirjoittanut. Eihän tästä voi muuten elämäänsä jatkaa kuin nappaamalla kirjahyllystä Södergrania itseään tutkittavaksi.

Tiivistettynä:
Kuka: Rahikainen, Agneta
Mitä: Edith: Runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderström, 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran. (2014)
Suomennos: Jaana Nikula
Kansi: Sanna Mander
Tuomio: 3/5 – Vanhat myytit murtava ja uuden (oikean?) Södergranin esittelevä elämänkerta.

Mainokset