Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään oli minulle tuttu oikeastaan vain nimenä: noin kuukausi sitten huomasin useamman kirjabloggaritoverin kirjasta kirjoittavan positiiviseen sävyyn, mutta kovin syväluotaavasti en teksteihin tutustunut. Kirjastossa pyörittelin sitä kädessäni tovin, mutta päätin sitten lopulta ottaa sen mukaani kotiin. Eihän sitä pakko olisi lukea, jos ei nappaisi. Kirjan kannessa kerrotaan kirjan olevan romaani sodasta ja rakkaudesta, enkä ole sotaromaanien suurin ystävä. Ehkäpä se rakkauspuoli kuitenkin kantaisi taisteluiden läpi tämänkin lukijan!

Kirjan päähenkilö, muuan Juho Kivilaakso, on suoraan sanottuna ihmisenä varsin epämiellyttävä. Ihan oikeasti. Hän valehtelee, vehkeilee, vakoilee, pettää, tappaa ja murhaa, eikä tunnu edes kärsivän huonoa omatuntoa teoistaan, joille kyllä aina löytyy jonkinlainen syy. Tosin niinhän löytyy ihan kaikelle, jos tekijältä kysytään. Ei silti sillä, etteikö perheensä hylänneen eversti-isän varjosta epätoivoisesti ponnistava spartalaissotilaantekele lievän mielenvikaisuuden tavallaan ole ansainnutkin. Juho sai jollain oudolla tavalla samanaikaisesti ainakin tältä lukijalta sympatiaa ja inhoa. Kyllähän sen nyt ymmärtää, mutta hyi.

Kirja alkaa tsaarin ajan Pietarista ja etenee sisällisodan ja maailmansotien välisen sisä- ja ulkopoliittisen myllerryksen kautta talvisodan sataan kunnian päivään. Tuttuja nimiä vilisee Simo Häyhästä muuan marsalkka Mannerheimiin saakka, ja tavataanpa muuan Stalinkin. Tekstiä ryydittävät lehtileikkeet, sähkeet ja muut aikalaisdokumentit, jotka omalta osaltaan tuovat tarinalle uskottavuutta. Niinpä niin, myönnän. Kirjan loputtua googlasin, onko Juho Kivilaakso ollut olemassa. (Ei ole.)

Koskinen kirjoittaa vangitsevasti. Kieli on sujuvuudessaan ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan lähes hypnoottista: sinänsä erinomainen muistutus suureellisuuteen ja monimutkaisiin virkerakenteisiin taipuvaiselle sankarittarellemme siitä, että joskus vähemmän on enemmän. Koskinen on onnistunut luomaan kirjaansa maagisen ja ainutlaatuisen tunnelman, joskin raskaanpuoleisen mokoman. Sellaisena se tunkee uniin toistuvasti. Varoitettu on! Vangitsevan kielen ja tuon tunnelman ansiosta kirjaa on lähes mahdoton laskea käsistään: minä muun muassa kävelin ympäri kotiamme sairasteleva kuopus kantorepussa selässäni lukien kirjaa, sillä hän oli tyytyväinen vain sylissä ja liikeessä, kun taas minä tahdoin lukea. Win-win-situation, sanoisi engelsmanni. Siltikään en onnistunut kirjaa aivan kerralla lukemaan, sillä myöhäisen illan pimeinä tunteina lukulampunkutaleen patterit sanoivat irti YYA-sopimuksemme. Harmitti.

Aavistin silti kirjan loppuratkaisun pääpiirteissäin jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa. Suomen historian kipupisteitä stimuloimalla ja simuloimalla saa aikaan hienoja ja dramaattisia juonenkäänteitä, näen ma. Kirjan yhtenä teemana vaikuttaa olevan Juhon ja hänen Valdemar-isänsä ymmärrettävästi sangen mutkikas suhde, jonka koin jotenkin vanhatestamentillisena: ”Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat.” (5. Moos. 5:9, 1933 käännös)

Kuinka sydän pysäytetään

Kirjaa lainatessani arvelin rakkaustarinan kantavan sotakuvauksenkin läpi, mutta loppujen lopuksi jäin pohtimaan, oliko kirjassa rakkautta juuri nimeksikään. Laura ei tuntunut rakastavan Juhoa tosissaan, enkä ole aivan varma Juhonkaan tunteista Lauraa kohtaan. Ei sillä, etteikö heidän suhteensa moniulotteisuus olisi silti ollut huomattavasti viihdyttävämpää luettavaa kuin kaikki esteet voittava superihana ja -hunajainen lällyrakkaus.  Sitä paitsi Kuinka sydän pysäytetään sisältää ahdistavuudessaan ja realistisuudessaan ää-rim-mäi-sen hienosti kirjoitettuja sota- ja taistelukuvauksia.

Kaikkiaan Kuinka sydän pysäytetään on äärimmäisen vangitseva ja hieno kirja, jonka lukeminen oli silkkaa nautintoa. Onko tosiaankin mahdollista, että luin juuri sotaromaanin ja pidin siitä?!

Tiivistettynä:
Kuka: Koskinen, JP
Mitä: Kuinka sydän pysäytetään: Romaani sodasta ja rakkaudesta (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: SA-kuva)
Tuomio: 5/5 – Onko tosiaankin mahdollista, että luin juuri sotaromaanin ja pidin siitä silmittömästi? (On.)

Advertisements