Pyysiäinen: Jumalaa ei ole

Jumalaa ei ole

Päivänä eräänä poikkesin kirjastoon kotimatkallani tohtoria tapaamasta, ja koska kotiin ei oikeastaan ollut mikään hengenhätä, jäin paremman puoliskoni suostumuksella pyörimään kirjastoon vähän pidemmäksi toviksi. Kirjaston hiljaisenpuoleinen äänimaisema on mannaa kolmen kotihoidossa olevan alle kouluikäisen äidille, sanonpa vain. Hetken hyllyjä kierreltyäni päätin jäädä vielä hetkeksi lueskelemaan, ja opiskelulliset projektit saivat väistyä, kun lainattavaksi tarkoittamastani kirjapinosta löytyi sopivan kokoinen ja oloinen kirja. Siinähän sitä sitten reilu tunti mukavasti vierähtikin, kirjaston sivustalla kirjan kanssa istuskellen. Vallan mainio reilu tuntinen, kuulkaa!

Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole on pyörinyt hyppysissäni toistuvasti jo useamman vuoden ajan, mutta sen verran tanakasti se möllöttää epämukavuusalueellani, että kirjastoon mokoma on lopulta aina jäänyt. Niin se jäi nytkin, jos tarkkoja ollaan, sillä otin ja hotkaisin koko kirjan yhdellä istumalla, olkoonkin, että istunto oli sekä fyysisesti, henkisesti että hengellisesti hieman epämukava. Pyysiäinen nimittäin lataa aika rajua tekstiä. Sinänsä mielenkiintoisessa katsauksessaan helvetistä hän muun muassa toteaa:

”[Jumala] on kuin juoppo perheenisä, joka ajaa kännipäissään vaimon ja lapset hankeen, mutta selittää aamulla rakastavansa heitä ja olevansa pahoillaan, kun ’tuli riitaa’. Paitsi että Jumala ei ole pahoillaan.” (s. 15-16)

Tästä huolimatta osasin tavoilleni uskollisena kiinnittää aivan liikaa huomiota epäolennaisuuksiin: Jumalaa ei ole tarjoaa nimittäin mielenkiintoisia etymologisia knoppeja! Tiesittekö, että helvetillä ja kellarilla on sama kantasana, nimittäin indoeurooppalaisen kantakielen *kel-, joka englanniksi tarkoittaa peittämistä tai suojelemista? Tai että jumalan (ja todennäköisesti myös taivaan) kantasana, *deivos, ’loistava, kirkas’, on sama sana, josta on aikojen saatosta muotoutunut myös muun muassa deus ja dieu? (Sen sijaan englannin ja germaanisten kielten god, gud, Gott yms. tulevat eri kantasanasta, joka tarkoittaa huutamista.)

Noin niin kuin asiaan palatakseni, joudun myöntämään pohtineeni kirjaa lukiessani, miksi joitain ihmisiä ahdistaa toisten usko niin (näin!) paljon. Tavallaan kyllä ymmärrän. Kristinusko tai ehkä pikemminkin kirkko on kaikesta huolimatta tunkenut juurensa varsin syvälle tämänkin maan rakenteisiin, ja siitä on siten vaikea päästä täysin eroon. Sitä paitsi vaikka minä kuinka ajattelen uskon olevan hyvinkin henkilökohtainen asia ja pyrin elämään ja toimimaan sen mukaan, kaikki kristityt eivät ehkä ole samassa venhossa kanssani. Pyysiäinen kyllä toteaa kirjan loppumetreillä, että uskonnollisen uskon kritiikki ja uskonnonvastaisuus eivät ole sama asia, mikä pelasti ainakin minun kohdallani paljon.

Mikäli ehkä hieman ylipitkää riivausosiota ja ajoittain hurjastikin poukkoilevaa aatosta ja paatosta ei painoteta liikaa, Jumalaa ei ole on aivan kelpo lajinsa edustaja. Ei se minua asiastaan aivan täysin vakuuttanut, mutta sai toki pohtimaan. Erityisesti ajatus siitä, onko usko enemmän uskoa lauseeseen ”Jumala on totta” vai ”’Jumala on totta’ on totta” jäi kaivelemaan. Vielä ei kuitenkaan eroakirkosta.fi kutsunut tätä tätiä, mielenkiintoisesta ja helppolukuisesta kirjasta huolimatta.

Tiivistettynä
Kuka:
Pyysiäinen, Ilkka
Mitä: Jumalaa ei ole (Vastapaino, 2010)
Tuomio: 3/5 – Sinänsä maino lajinsa edustaja, joka ei kaivaudu turhan syvälle. Oma vakaumukseni ei horjunut, mutta ajattelemisen aihetta sain.

Mainokset