Kaunisto: Piispansormus

Piispansormus

Hieman yli vuosi sitten tutustuin Milja Kauniston hienoon, Olavi Maununpojasta eli Olaus Magnuksesta kertovaan romaanisarjaan. Kirjojen rehevä ja vähän rivokin kuvaus ei ehkä ole sitä minulle ominaisinta ja mieluisinta luettavaa, ja päähenkilöä inhosin varsin ponnekkaasti, mutta kirjoista sinänsä pidin. Tänä vuonna ilmestynyt trilogian päätösosa, Piispansormus, sattui matkaani eiliseltä (!) kirjastoreissulta, ja vaikka en kokenut lähes viisisataasivuisen kirjan varsinaisesti tempaavan minua maailmaansa, päädyin silti lukemaan sen yhden illan aikana. Jotain erityisen vangitsevaa tässä kirjasarjassa kaikesta huolimatta täytyy olla!

Piispansormus jatkaa Olaus Magnuksen ja kreivi (köh) Miracle de Servièresin seikkailuja siitä, mihin ne Synnintekijän ja Kalmantanssin myötä olivat päätyneet. En höpinöissäni paljasta yksityiskohtia tämän uusimman kirjan juonenkulusta, mutta mikäli edelliset osat ovat lukematta ettekä tahdo spoilaantua, suosittelen ehkä jättämään lukemisen tähän.

Kauniston kieli on edelleen ihastuttavan uskollista epookille. En osaa tarkalleen sanoa, mikä siitä tekee niin keskiaikaista, mutta jotain sen poljennossa on sellaista, joka nykysuomesta tuntuu puuttuvan. Toki sanasto ja erityisesti sanonnat (kuten suosikkini: ”maata kuin Rongoteus pellossa”) tekevät omalta osaltaan työtä tämän eteen siinä missä miljöökin, joka onnistuu viemään kaltaiseni keskiaikaummikonkin kaikki aistit yli puolen vuosituhannen taakse – niin hyvässä kuin pahassakin.

Kyllä vain, inhorealismia piisaa edelleen, ja vaikka ensimmäisissä kahdessa kirjassa en siitä kovin pahasti provosoitunutkaan, nyt elämän yleinen iljettävyys tuntui vähän jopa puuduttavalta. Kirjan shokkiarvo oli siis tällä saralla selvästi vähentynyt. Tässä kohden syy saattaa olla lukijassa: luin trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa ollessani viimeisilläni raskaana, ja viimeisen reilun vuoden aikana koen vanhentuneeni kasvaneeni ihmisenä aika paljon. Kyllähän te tiedätte ne kaikki kliseet siitä, miten lapsi kasvattaa vanhempiaan enemmän kuin toisinpäin.

Toisaalta Olaus henkilöhahmona inhottaa minua aivan yhtä paljon ellei jopa enemmän kuin ennen, eli kaikkea syytä en ehkä minäkään ole valmis niskoilleni ottamaan! Inhottavan ihanan ja täydellisen Miraclen ja ihan vain inhottavan juoppolalli-Olavin suhde todistaa, että rakkaus todellakin on sokea ja että kaikki miehet ovat sikoja, paitsi Miracle, joka on sitä paitsi edelleen nainen. Niin että. Sukupuolia ja sukupuolirooleja käsitellään tässäkin kirjassa laajalti ja toistuvasti, ja pystyypä tiettyjä aasinsiltoja ihan nykypäiväänkin saakka vetämään.

Yhden sortin inhorealismia on esillä myös kautta henkilökavalkadin. Minä koin tässä kirjassa ehkä vahvimmiten seksuaalisuuden ylikorostuvan ihan joka henkilöhahmon kohdalla. Pappismies-Olavin kohdalla voi tietty vedota jonkin sortin ”Siitä puhe mistä puute”-reaktioon, mutta silti. En tiedä sitten, pitäisikö minun joko hakea kukkahattu talviteloilta tai neuloa itselleni löysempi pipo, mutta jollain tapaa onnistuin suorastaan ärsyyntymään mokomasta.

Hiljaiselle viikolle sopi toisaalta hyvin Piispansormuksen loppusuoralla korostunut pohdinta niin magian/noituuden ja Jumalan kuin toisaalta saatanan ja Jumalankin suhteesta. Kirjassa ajaudutaan hieman kerettiläisille poluille, mutta se ei toisaalta vähennä lainkaan ajatusleikin mielenkiintoisuutta. Minä pidin Piispansormuksessa ja koko Olaus-trilogiassa muuten erityisesti siitä, että maailmassa todellakin selkeästi on jotain ihmisen ymmärryksen tuolla puolen olevaa, oli se sitten noituutta, valkoista tai mustaa magiaa, Jumala tai vastavoimansa. En lainkaan vähän pelännyt Olavin kääntyvän ateistiksi tai agnostikoksi kaikkien koettelemustensa jälkeen ja/tai ennakoivan tulevia tieteellisiä läpimurtoja todistaen sitten Jumalan (ainakin näennäisen) tarpeettomaksi.

Piispansormus päättää Olavin tarinan sinänsä sujuvasti, vaikka se varsinainen loppu-loppu ei nyt ihan täysin minun makuuni ollutkaan. Kirjailijan pohjatyö ansaitsee karvalakin kohotuksia useammassa otteessa: kateeksi käy, kuulkaa! Laadultaan trilogia on ollut varsin tasainen, sillä olen näemmä antanut jokaiselle osalle arvosanaksi kolmosen. On kuitenkin mainittava, että tämänhetkisen mielikuvani mukaan tämä trilogian päättävä, kolmas osa oli laadultaan hivenen heikompi kuin toinen osa, josta taas pidin ensimmäistä hieman enemmän. Taitaa, kuulkaa, olla ensimmäinen trilogia, josta kohotan suosikikseni sen keskimmäisen osan!

Kaikkiaan Piispansormus on vangitseva, kelpo romaani, joka vie lukijan kaikki aistit aikamatkalle. Maailmaani se ei suuremmin mullistanut, eivätkä ihan kaikki sen piirteet omaan makuuni iskeneet, mutta jollain tapaa pidin silti trilogiasta kovin. Olaville kohotin henkistä keskisormeani kuitenkin vielä hänen vinkuessaan kuolinvuoteellaan. Hyh!

Tiivistettynä:
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Piispansormus (Gummerus, 2015)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5 – Kaikki aistit keskiajalle vievä, rohkea ja rehevä päätös Olavi Maununpojan tarinalle.

Advertisements