Pratchett: Vartijat hoi!

Vartijat hoi

Maaliskuun 12. päivä levisi kirjamaailmassa suru-uutinen: Sir Terry Pratchett oli kuollut 66-vuotiaana Alzheimerin tautiin. Yöpöydän kirjojen Niina T:n laittoi ihailtavalla nopeudella pystyyn Terry Pratchett -kimppalukuhaasteen, johon minäkin tahdoin ehdottomasti osallistua: vaikka olen lukenut fantasiaa jonkin verran, Pratchettin Kiekkomaailma-sarja (eng. Discworld) on aina jostain syystä jäänyt vähän paitsioon. Vuosikausia olen kuunnellut suitsutusta ja kehuja, mutta aina on ollut Jotain Muuta Luettavaa isoilla alkukirjaimilla. Nyt koin, että on korkea aika ryhdistäytyä ja kunnioittaa yhtä fantasiakirjallisuuden mestareista ottamalla edes joku osa rönsyilevästä ja massiivisesta kirjasarjasta käsittelyyni. Tutkittuani tovin erilaisia lukuohjelmia ja -järjestyksiä ja luettuani muiden kanssalukijoiden suosituksia, päädyin valitsemaan ensikosketuksekseni Pratchettiin Vartiosto-rönsyn ensimmäisen kirjan Guards! Guards!, jonka suomennos Vartijat hoi! löytyi sopivasti lähikirjastoni fantasiahyllystä Pratchettin kuoleman jälkeisenä päivänä.

Valehtelisin, jos väittäisin rakastuneeni kirjaan ensisilmäyksellä. Ensinnäkin olin varsin käärmeissäni siitä, että joku ruoja oli ehtinyt viemään alkukielisen kirjan kirjastosta: aamulla se vielä löytyi kotikirjastoni vahvuudesta, mutta iltapäivällä enää ei. Joku muu oli paremmin ajan hermolla kuin minä! Toisekseen kirjassa viljelty Monty Python -huumori vahvalla slapstick-vivahteella tuntui jotenkin väärältä, jopa parodiamaiselta. Älkää ymmärtäkö väärin. Minä pidän kovin Monty Pythonista, ja slapstick-huumorikin iskee ainakin ajoittain. Kyse on ehkä formaatista: se mikä toimii ruudulla ei välttämättä toimi tekstissä. Todennäköisemmin ongelma on siinä, että minä pidän ryppyotsaisesta korkeafantasiasta; Vartijat hoi! oli jotain aivan muuta.

Onneksi Tolkien on opettanut minut olemaan tuomitsematta (ainakaan laajoja) fantasiateoksia turhan nopeasti. Aina pitää jaksaa kahlata vähintään 150 sivua läpi siltä varalta, että kaiken maailman tombombadilien ja erinäisten turhuuksien jälkeen esitelläänkin Konkari. Vähän sama periaate päti tähän ensimmäiseen Pratchettiini. Siinä missä kirjan ensimmäiset n. 120 sivua veivät minulta kahden päivän lukuhetket, loput reilut parisataa sivua ahmaisin vauhdikkaasti ja jäin vielä kaipaamaan lisää.

Vaikka pääsin lopulta mukaan Pratchettin huumoriin ja tarinaan noin ylipäätään, en pystynyt aivan karistamaan tunnetta siitä, että edesmennyt kirjailija parodioi paitsi yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten Wikipediakin kertoo, myös fantasiakirjallisuuden klassikoita ja konventioita. Oli niin tai näin, hömelöiden tee-se-itse-velhojen ja koiransukuisten lohikäärmeiden kommellukset olivat varsin huvittavaa luettavaa, ja ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien huomaan puolitosissani haaveilevan lemmikkilohikäärmeestä, kiitos supersympaattisen Errollin.

Pratchett kirjoittaa viihdyttävästi, ja lopulta pääsin jopa yli ärsytyksestäni, jonka kehitin täysin aiheetta ”joutuessani” lukemaan suomennosta. Marja Sinkkosen suomennos nimittäin sattuu olemaan erinomaisen hyvä, jopa niin hyvä, että aion jatkaa sarjan lukemista suomeksi.

Vartijat hoi! on kertomus kääpiöiden kasvattamasta ihmislapsesta, Porkkanasta, joka parimetriseksi venähdettyään pitää itseään yhä kääpiönä, vaikkakin vähän isokokoisena, mutta päätyy lopulta Ankh-Morporkin kaupungin hivenen motivaatio-ongelmaiseen vartiostoon järjestyksenvalvojaksi. Mukana on myös mystisiä ja aivan tavallisia miekkoja, mielenkiintoisia ihmisiä ja muita otuksia, salaseuroja, velhoja, hallitsijoita, yksi aivan erityinen apina oranki – ja tietenkin sekä jalompia että rämeisempiä lohikäärmeitä, kuten kansikin antaa ymmärtää. Kaikkiaan siis sinänsä varsin perinteinen fantasiapläjäys, josta Pratchettin kielenkäyttö ja yleinen nokkeluus tekee, noh, aivan omanlaisensa ja erityisen lukukokemuksen. Ei ole mikään kovin pieni murhe minun ajatteluelimissäni se, että noin nokkelalle miehelle langetettiin Alzheimerin kaltainen sairaus, sanonpa vain.

Oletteko, toverit kirjaihmiset, muuten panneet merkille, miten aika käyttäytyy välissä kovin kummallisesti kirjojen läheisyydessä, vaikkapa kirjastoissa, kirjakaupoissa ja antikvariaateissa? Tämä kirja tarjoaa siihenkin selityksen jo alkulehdillään, ja saattaa olla, että sillä on merkitystä myös itse juonenkin kannalta. Katsokaahan:

”Itse asiassa suuret kokoelmat jopa aivan tavallisia kirjoja vääristävät avaruutta, kuten voi kertoa kuka tahansa, joka on käynyt jossain todella vanhanaikaisessa antikvariaatissa . . . Tätä selittävä yhtälö kuuluu: Tieto = valta = energia = aine = massa. Toisin sanoen kunnon kirjakauppa on vain herraskainen musta aukko, joka osaa lukea.” (s. 8)

Tässä mustassa aukossa, ”Meidän Tuntemiemme Hyllyjen tuolla puolen”, operoi salainen järjestö, johon ”hyvin korkea-arvoiset kirjastonhoitajat, todistettuaan ensin kelpoisuutensa tekemällä jonkin kirjastonhoidollisen urotyön, saatetaan kuitenkin hyväksyä jäseniksi” (s. 179). Pratchett perustelee tätä K-avaruutta kaiken maailman kvanttihiukkasilla saaden Enqvist-traumatisoituneen nuppiparkani sulkemaan kaiken tämän pois sisältään.

Niinhän tässä nyt sitten kävi, kuten ennakkoon jo vähän pelkäsinkin. Jäin täysin koukkuun Hoi, vartijoiden! maailmaan enkä malttaisi millään odottaa, että ehdin ottaa sarjan seuraavat osat luettavakseni: Vartiosto valmiina palvelukseenSavijaloilla, Pojat urhokkaat, Maanalainen elefantti, Yövartiosto, Muks! ja vielä suomentamaton Snuff toivottavasti jatkavat tarinaa vähintäänkin yhtä lennokkaasti ja vauhdikkaasti kuin Erroll konsanaan.

Tiivistettynä:
Kuka:
Pratchett, Terry
Mitä: Vartijat hoi! (Karisto, 1999)
Alkuteos: Guards! Guards! (1989)
Suomennos: Marja Sinkkonen
Tuomio: 4/5 – Monty Python -versio Skyrimistä, joka ei alkuun innostanut tätä lukijaa, mutta loppua kohden sytytti kuin, noh, paraskin lohikäärme.

Terry Prachett -kimppaluku

Mainokset