Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Kerro minulle jotain hyvää

Kari Enqvistin Ensimmäinen sekunti masensi minua jonkin verran, sillä en erityisemmin nauti siitä, kun joku tai jokin saa minut tuntemaan itseni niin kertakaikkisen pöljäksi. Kuin tilauksesta sitten olikin kirjastosta saapunut ilmoitus saapuneesta varauksesta: Lukutoukan ruokalistan Emmi suositteli minulle taannoin Jojo Moyesin chick lit -pläjäystä Kerro minulle jotain hyvää, ja senhän minä kirjastosta jälkikasvun kanssa kävin mukaani poimimassa. Kirjan muhkea, lähes viisisataasivuinen olemus kyllä hieman kohotutti kulmakarvojani, sillä tahdoin nimenomaan jotain kevyttä höpöä luettavakseni, mutta päädyin silti ottamaan riskin.  

Minä en ole millään muotoa romanttisen hömppähöpön tai ylipäätään chick litin asiantuntija. Luen keskimäärin yhden kirjan tuosta genrestä per vuosi – ellei sitten lasketa mukaan Diana Gabaldonin Outlander-sarjaa, joka ei kyllä mielestäni chick litiksi ole luettavissa. Kyse ei ole siitä, ettenkö minäkin välillä kaipaisi aivot narikkaan -henkistä viihdettä, vaan ihan vain siitä, että kyynisyyteni vuoksi kovin romanttiset juonenkäänteet eivät vain iske. Siitä huolimatta olen viime aikoina pannut merkille, että naisille suunnatuissa viihdekirjoissa tapaa olla kovin kauniit kannet. Niin tässäkin! Kaikki kunnia ja glooria Eevaliina Rusaselle ja Jenni Noposelle siis!

Aivot narikkaan -viihdehöpöä tilasin ja sitä todellakin sain! Moyesin tarina on tyylipuhdas esimerkki genrensä edustajasta, vaikka moottoripyöräonnettomuudessa vaikeasti vammautuneen Willin ja elämässään hieman eksyksissä olevan Louisen romanttiset kuviot eivät kovin perinteisiä olekaan. Juonessa on havaittavissa muutamia jopa hieman synkähköjä juonteita, ja tuntuupa kirja virittelevän hieman eutanasiakeskusteluakin. Vaikka Kerro minulle jotain hyvää mukavasti esitteleekin eri näkökulmia ja suhtautumistapoja tuohon vaikeaan aiheeseen, minussa se ei kovin syviä tuntemuksia tai pohdintaa herättänyt. Reagoin lukemiini kirjoihin harvoin kovin tunneperäisesti, eikä Moyeskaan onnistunut minusta kyyneliä irrottamaan, vaikka kirjaa nenäliinapaketin kanssa markkinoitiinkin. Toisaalta muutamassa kohdassa hörähdin ääneen, mikä on paljon!

Louise eli Lou on genrelle tyypillinen rakastettava häslääjä, hiukan yksinkertaisen oloinen mutta käytännön viisautta kasapäin omaava, nuorehko keskiluokkalainen (tai ehkä jopa alemman keskiluokan) nainen, joka on elämässään hieman eksyksissä. Kovin suurta tunnesidettä en häneen onnistunut luomaan, ja tunti kirjan lopettamisen jälkeen en enää muistanut edes hänen nimeään, mutta silti jollain tapaa pidin hänestä. Ei huono suoritus sekään, kuulkaa, sillä yleensä chick lit -päähenkilöt käyvät hermoilleni, kuten vuosi sitten totesin. Kirjan miesväki on yllättävänkin realistista, eikä varsinaista Prinssi Rohkeaa valkeine ratsuineen tunnu löytyvän. Kirjan vammais- tai ehkä pikemminkin vammakuvaus on jonkinsorttista siloiteltua realismia: on painehaavoja, keuhkokuumeita ja katetreja, mutta varsinaiset hoitotoimenpiteet ja niihin liittyvät potentiaaliset väristykset on ulkoistettu sairaanhoitaja Nathanille Loun keskittyessä pitkälti seuran pitämiseen.

Moyes onnistuu siis yhdistelemään perinteisiä ja uudehkoja piirteitä romaanissaan, mikä sopii minun makuuni. Kirjan lopusta huomasin niin ikään pitäväni, sillä vaikka sitä uumoilin jo takakansitekstin luettuani, se yllätti silti. Olihan siellä sitten sitä siirappiakin, mutta kaltaiseni romantiikkasöpöhöpöallergikko ei oireillut kovinkaan pahasti.

Loppujen lopuksi minulla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa Moyesin tiiliskivestä. Se on kelpo höpöromaani, mukaansatempaava ja viihdyttävä vaatimatta liikaa aivoa. Täydellinen kumppani neulontaprojektin kylkeen siis. Kerro minulle jotain hyvää eteni sujuvasti samalla, kun Ainon syntymäpäivälahjavillatakki eteni monen monella sentillä. En kuitenkaan usko kirjan tarinan ja hahmojen jäävän mieltäni painamaan pitkäksi aikaa, tuskin lainkaan. Ehkä se viittaa minun olevan jollain tapaa tunnekylmä verrattuna monien muiden lukijoiden suitsuttaviin kommentteihin, tiedä häntä. Pidin kuitenkin kirjasta: se täytti roolinsa kevyenä välipalana, joka esti lukujumin, jonka näennäisen tyhmyyteni olisi todennäköisesti aiheuttanut. Kaunis kiitokseni siis kirjailijatar Moyesille tästä!

Tiivistettynä:
Kuka: Moyes, Jojo
Mitä: Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015)
Alkuteos: Me Before You (2012)
Suomennos: Heli Naski
Kansi: Eevaliina Rusanen & Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Mukaansatempaava ja viihdyttävä kelpo höpöromaani.

Advertisements