Hyvää Minna Canthin päivää!

Kaarlo Vuoren muotokuva Minna Canthista.

Aurinkoista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää – tai siis sen samaisen päivän iltaa. Tehokkaampi kirjabloggari olisi ehkä ollut ennakoivampi ja, noh, tehokkaampi ja ajastanut tämän tekstin jo muutamaa päivää aiemmin, mutta minäpä olen ollut niin tukevasti juhlahumussa, etten aivan yksinkertaisesti malttanut. Vuosi sitten, nimittäin, oli jalona tarkoituksenani saattaa maailmaan yksi tyttölapsi lisää Minna Canthin 170-vuotispäivän kunniaksi, mutta ajoitukseni petti hieman: kun Minna Canthin päivän aattoa oli jäljellä vielä vähän yli 4,5 tuntia, päästi Maija-kuopukseni ensihuutonsa ilmoille.

Minä tutustuin (kuten jo aiemmin lyhyesti kerroin) Minna Canthiin monien muiden tapaan yhdeksännen luokan äidinkielen tunnilla. Oppikirjassamme oli Canthin novelli ”Kuoleva lapsi”, ja jonkin mutkan kautta päädyin tekemään Canthista myös esitelmän. Muistan olleeni silmittömän vaikuttunut kirjailijattaresta henkilönä: monen lapsen yksinhuoltajaäiti, kauppias ja heikkojen ja sorrettujen puolustaja 1800-luvulla, vau! Uhosin nimeäväni ehkä joskus tulevaisuudessa saamani tyttölapsenkin Canthin mukaan, sillä moisia höpsöjä päätöksiähän teinit tapaavat tehdä. Ainakin minä tapasin. Se kuuluisa ja kaikkien hehkuttama Köyhää kansaa ei minuun kovin syvää vaikutusta tehnyt, mutta Hanna, Anna-Liisa ja Agnes iskivät kuin keuhkotauti köyhään työläiskotiin.

Canthin patsas Hämeenpuistossa heinäkuussa kuvattuna.

Vuosien varrella olen toistuvasti joskaan en säännöllisesti palannut Minna Canthin pariin: viimeisen (lähes) vuosikymmenen aikana inspiraatiota on löytynyt ihan shoppailureissuillakin, asunhan rouva kirjailijan syntymäkaupungissa. Liputuspäivän syytä udelleille lapsille selitin ikätasoisesti Canthin merkityksen tasa-arvon kannattajana, mutta ilmeisesti jälkipolvieni asenteissa on vielä hieman parantamisen varaa, sillä kuunneltuaan höpinäni loppuun Martti puuskahti epäuskoisena: ”Oliko sen kuolleen tädin mielestä ihan oikeasti naisetkin ihmisiä?”

Minna Maijalan hienon, hiljattain Blogistanian Tieto -palkinnolla palkitun Minna Canth -elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen taannoin luettuani olen haaveillut jonkin sortin Canth-pläjäyksestä, tarkemmin sanottuna ajasta ja energiasta käydä läpi tämän kirjailijattaren ja suurnaisen tuotantoa laajemminkin. Sen verran kuitenkin ehtii kotiäitiblogisti syntymäpäiväjuhlavalmistelujen keskelläkin, että eilen illalla luin pitkästä aikaa ajatuksen kanssa läpi Sen Ensimmäisen, ”Kuolevan lapsen”, joka muuten löytyy kätevästi ihan vaikkapa Wikiaineistosta. Kulturellimpia lähteitä varmasti löytyisi, mutta tyydyin siihen helpoimpaan.

Oli miten oli, novelli on edelleen paitsi malliesimerkki naturalismista, minkä vuoksi se muinaiseen äidinkielen tekstikirjaankin oli päätynyt, myös varsin koskettava lukukokemus. Äitiyden myötä olen käynyt suorastaan yliherkäksi lapsia ja lasten kärsimystä käsitteleviä tekstejä kohtaan, mikä tietenkin toi lukukokemukseen aivan uusia ulottuvuuksia. Niin, ja vaikka kuinka ollaan jo aurinkoisessa keväässä, kyllähän siinä kylmät väreet menivät lukiessa:

”Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö…”

Mainokset