Salmi: Puluboin ja Ponin kirja (Kääpiökirjabloggarin karjahduksia)

Puluboi, TÖTTÖLÖÖ!

Töttölöö, kuulkaa! Minä en varsinaisesti voi väittää ratsastavani lastenkirjallisuuden aallonharjalla, mutta Puluboi-kirjat jopa minä olen huomioinut. Jostain syystä ne vaikuttivat ensialkuun vähän, noh, turhilta. Vessahuumoria ja keskenään kaveeraavat pulu ja poni – juu, ei, luetaan mieluummin vaikka Muumeja. Onneksi moni muu oli eri mieltä, kirjoja pukkasi uusia, ja jopa minä aloin viimeistään tämän Hesarin artikkelin luettuani pohtia, josko sitä edes itsekseni lukisin nuo kirjat. Pöljä, kakkahuumoria viljelevä pulu ja poni, jonka funktiota en laisinkaan ymmärtänyt, vaikuttivat jotenkin ehkä isommille lapsille suunnatuilta.

Loppujen lopuksi otin kuitenkin arvostelukappaleena saamani (Kiitos, Otava!) yhteisniteen, Puluboin ja Ponin kirjat 1+2, suoraan ääneen luettavaksi. Melkein kolmevuotias Aino marssi ensimmäisestä lukuhetkestä mielenosoituksellisesti tiehensä, mutta Martti rakastui melkein heti – Puluboihin siis. Poni kiinnosti hahmona jokseenkin niin kauan, kunnes selvisi hänen olevan oikeasti tyttö eikä poni, ja tytöthän ovat Martin mukaan ”tosi hirveen yäk”.

Puluboi-kirja on minun lempikirja. Siinä on vähän kuvia, mutta tosi paljon sanoja. Äitin pitää lukea mulle ne kirjaimet, koska mä en vielä osaa lukea tarpeeksi paljon. Tai ollenkaan. Puluboi on tosi kiva ja hassu. Se on sellainen pululintu, jollaisia on kaupungilla kesällä ja jotka syö BULLAA. Se on pulukieltä ja tarkoittaa pullaa, haha! Siinä kirjassa on myös Poni, mutta se ei ole oikea hevonen vaan tyttö. Poni on tylsä, koska se on tyttö ja puhuu ihmisten kieltä.

Ensin oli vaikea ymmärtää pulujen kieltä, koska Puluboi keksii välissä omia sanoja eikä se koskaan sano äRRRää, paitsi silloin kun se on tuhma. Pulujen kielellä R on ruma sana eli luma sana. Se Puluboi asuu Kauppahallissa siinä torin ja möykkytien [Hämeenkatu, blog. huom.] vieressä ja varastaa pullaa ja kakkaa ihmisten päälle. Se on aika hassua, se kakkaaminen, mutta Puluboin isi suuttuu. Sitten Puluboi karkaa kotoa ja joutuu seikkailuihin ja tapaa sen Ponin, joka ei ole poni vaan tyttö, ja sitten lopulta se rakastuu ja kaikki on onnellisia.

Puluboi-kirja on hyvä kaikille kivoille ja reippaille pojille. Pienet tytöt ei ymmärrä sitä. Ei varmaan ihan pienet pojatkaan. Jossain kohtaa se on pelottava ja surullinen kirja, kun äidit ja isit on vihaisia. Joskus mun äiti ja isi on vihaisia, mutta ne ei ole karannut vielä kotoa paitsi joskus lapsina ehkä. Silti sitä kirjaa lukiessa naurattaa, koska Puluboi on ihan hassu. Mainoskatkot on parhaita! Minä haluaisin Puluboi-lelun, äiti lupasi tehdä sellaisen. Se ei ole vielä valmis silti.

Martti elää vakaasti siinä uskossa, että Puluboi asuu Tampereella, vaikka tietääkin, ettei täältä merenrantaa löydy. En jaksanut tai tahtonut ryhtyä vänkäämään asiasta, joka pojalle itselleen oli niin tärkeä, joten sovimme, että ehkä Tampereellakin voi asua höpsö pulupoika. Luimme fiilispohjalla 1-6 lukua päivässä muiden kirjojen ohella, minkä vuoksi projektiin hurahti varsin pitkä aika. Välillä pikkusiskotkin tulivat kuuntelemaan, ja lopulta Ainokin lämpeni Puluboille loppua kohden uudestaan, eikä vähiten jouduttuaan toistuvasti leikkimään Poni-Maita sisarusten välisissä leikeissä. Pakkohan Ponin on olla hyvä tyyppi, koska… no, antaa tytön itsensä kertoa:

Puluboi on poikalintu, joka ei osaa puhua kunnolla. Se taitaa olla vielä aika pieni. Se syö herkkuja. Ehkä sen äiti leipoo sille. Poni on poni, mutta vain leikisti. Oikeasti se on Tosi Iso Tyttö (kirjoita, äiti, se tärkeästi!), joka menee pian kouluun, ihan niin kuin N-serkku. [Serkulla] on hieno nukketalo. Ponillakin on nukketalo, mutta siellä asuu se lintupoika. Minä haluaisin synttärilahjaksi oman nukketalon. En lintua silti vaan oikean kissan ja leikkikoiran.

Pienestä on kiinni pienen ihmisen fanitus, näemmä. Aino muuten assosioi Ponin selvästi juuri seitsemän täyttäneeseen serkkutyttöönsä ja sitä myötä mielsi tapahtumapaikaksi Helsingin. Aika jännä.

Niin, kai tämä ääneen myönnettävä on. Vaikka lapset Puluboista sinänsä pitivätkin, huushollimme suurin fani taitaa olla äiti, joka tosiaan reumaiset ranteet paukkuen on virkannut Puluboi-pehmoa (projekti on tosin jäissä vielä hetken, sillä Aino pyysi syntymäpäivälahjakseen äidin tekemää villapaitaa) ja joka spontaanisti huutelee töttölöötä ja telvemoita kaikille kynnelle kykeneville. Lähinnä lapsille ja miehelleni siis.

Veera Salmi on työskennellyt pitkään lastentarhanopettajana, mikä kyllä näkyy kirjaa lukiessa. Tämä kirjailija todellakin tietää, mikä lapsia innostaa ja naurattaa. Eikä sitä vessahuumoria nyt niin paljon ole, jonkin verran pieluja ja tarkasti tähdättyjä pulunkakkapläjäyksiä, mutta liiaksi sillä ei ratsasteta, kuten alkuun pelkäsin. Kirja käsittelee myös vaikeampia aiheita, kuten vanhempien parisuhdetta, työttömyyttä ja toisaalta työn aiheuttamaa stressiä, neuvolakäyntejä (”Ja piikkejä!” huomauttaa Martti), yksinäisyyttä, päiväkotia ja koulun aloittamista – kaikkea, mikä nykylapsen elämää koskettaa tavalla tai kolmannella. En taida olla ainoa äiti, joka Ponin äitikuvausta lukiessaan tunsi sydämessään piston jos toisenkin, enhän?

Emmi Jormalaisen kuvitus on napakymppi. Laatu todellakin korvaa määrän, ja kirja onnistuu ihan oikeasti näyttämään pikkuvanhan seitsemänvuotiaan ja puhuvan pulun yhteisponnistukselta. Salmen teksti on ehdottomasti parhaimmillaan ääneen luettuna, kuten tulin todenneeksi luettuani kirjaa varkain pari lukua eteenpäin. Kirja sopii myös niille lukijoille, jotka ehkä arastelevat eläytyen lukemista, sillä eihän Puluboin repliikkejä pysty monotonisesti lukemaan. Meillä lapset pyytävät jo välillä minua puhumaan Puluboin äänellä, mikä saattaa herättää kummastusta vaikkapa ruuhkabusseissa, kuten alkuviikosta huomasimme, sillä minähän en näemmä tuohon pyyntöön osaa kielteisesti vastata.

Jälkiviisastellen väittäisin ehkä kirjan soveltuvan hieman Marttia vanhemmille lapsille. Vuoden kuluttua lukukokemus olisi varmasti ollut jo varsin erilainen: nyt se vaati vielä hieman selittelyä, eikä poika olisi millään malttanut jaksaa kuunnella ”sen supertylsän tytön” osuuksia kerronnasta, jotka tietty olivat lähes poikkeuksetta Puluboin lukuja pidempiäkin. Samoin alkuun lapsen oli selvästi vaikea ymmärtää ärrätöntä ”pulujen kieltä”, vaikka toisaalta ärrää oppimattomien kavereiden jutut eivät tuota vaikeuksia. Jotkut teemat, kuten Ponin vanhempien aviokriisi ja äidin karkaaminen hermolomalle (!) niin ikään selvästi aiheuttivat jonkinasteista ahdistusta alle viisivuotiaassa, vaikka kuinka yritin selittää ja käydä asiaa läpi.

Kirjan loppu on kuitenkin onnellinen, mielikuvitusleikeistä ei tarvitse luopua – ja parasta kaikessa on se, että meillä on vielä kaksi Puluboi-kirjaa lukematta: Tämä ihana yhteisnide jatkuu Puluboin ja Ponin loisketiiviillä kirjalla, ja syntymäpäivälahjaksi pitää muistaa tilata Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja. Parhautta!

Tiivistettynä:
Kuka: Salmi, Veera
Mitä: Puluboin ja Ponin kirja (Otava, 2012) teoksesta Puluboin ja Ponin kirjat 1+2 (Otava, 2014)
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Tuomio: 5/5 – Poskettoman hyvä ja hauska lastenkirja, joka osuu sekä aikuisempaan että lapsellisempaan nauruhermoon unohtamatta käsitellä vaikeampiakin asioita.
arvostelukappale (Otava)

Kääpiökirjabloggarin karjahduksia

Advertisements