Baker: Longbournin talossa

Longbournin talossa

Noin vuosikymmen sitten, eli nuorena, notkeana ja naiivina teinitonttuna, minä olisin antanut muutaman sormen ja palasen sielua, jotta olisin päässyt elämään jossain Jane Austenin ihanassa romaanissa, joiden maailmoihin eläydyin vähän liiankin suurella innolla. Ylpeys ja ennakkoluulo oli tietenkin ensisijainen valintani, koska kyllähän herra Darcyssä on sitä jotain niissä määrin, että vielä vanhettuani ja kyynistyttyäni – eli sanalla sanottuna aikuistuttuanikin sydämeni alkaa lyödä ihan erilaisella, tietyllä tavalla, kun itse iso Dee tulee puheeksi. Oli miten oli, jossain vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että maailma ja parisuhteet eivät toimi ihan samalla tavalla kuin Austenin romaaneissa, ja sitä paitsi maanviljelijä- ja duunarisukujen jälkeläisenä minun elämäni olisi austeniaanisena aikanakin ollut varsin erilaista kuin maalaisaatelin tytärten.

Tätä taustaa ajatellen Jo Bakerin Longbournin talossa oli minulle kuin tilaustyönä kirjoitettu. Sen avulla pystyin herättelemään vanhoja Austen-tietojani ja erityisesti palauttamaan pitkästä aikaa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa mieleeni tehokkasti, mutta samalla sain roppakaupalla uutta tietoa kyseisestä ajanjaksosta ja täysin uuden katsantokulman tuttuakin tutummaksi käyneeseen tarinaan. Longbournin talossa kertoo nimittäin Ylpeyden ja ennakkoluulon tarinan Bennetin perheen palvelusväen näkökulmasta. Tai noh, ehkä pikemminkin kuvaa Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtuma-aikaa ja miljöötä Bennetien palvelusväen näkökulmasta.

Oletan, että jokainen tätä tekstiä tästä eteenpäin tavaava tuntee Ylpeyden ja ennakkoluulon edes noin niin kuin pääpiirteittäin, eli juonipaljastuksia on luvassa. Jos Y&E on jostain syystä jäänyt hämärän peittoon, suosittelen tutustumaan BBC:n filmatisointiin, jossa Elizabethinä on Jennifer Ehle ja Darcynä Colin Firth.1 Ah!

Jollain tapaa pidin Jo Bakerin kirjasta ehkä jopa enemmän kuin Austenin vastaavasta. Bennetien huusholli pyörii kitkattomasti palvelijakaartin ansiosta. Austen mainitsee heidät vain harvakseltaan: kirjan loppuun kätketyssä tekijän huomautuksessa Baker kertoo, että lakeija mainitaan vain yhden kerran, kun taas Longbournin talossa nostaa hänet yhdeksi keskushenkilöksi. Palvelijat tuntuvat usein olevan sääty-yhteiskunnassa korkeammalla kortteeraavien silmissä näkymättömiä, kuten valitettavan selväksi tulee armaan herra Darcyni kohdalla. Hän katsoo kirjan päähenkilöä, sisäpiika Sarahia, ensimmäistä kertaa vasta siinä vaiheessa, kun Ylpeyden ja ennakkoluulon onnellinen loppu on jo kuukausia takanapäin.

Jos herra Darcystä annetaan hieman epämiellyttävä kuva, ei Longbournin talossa varsinaisesti imartele Bennetin siskoksiakaan. Jopa Jane ja Elizabeth, jotka yleensä kuvataan varsin myönteisessä valossa, vaikuttavat Sarahin silmien läpi nähtyinä varsin ylhäisiltä, hienoilta, itsekeskeisiltä – kaiketi sellaisilta kuin maalaisaatelin vanhimmat tyttäret tuohon aikaan palvelijoiden silmissä olivat. Minä olin vain omassa pienessä, naiivissa päässäni kuvitellut heidät vähän tasa-arvoisemmiksi. Ei ollut solisalirattia eikä muutakaan työläisten elämässä vielä tuolloin, ei.

Rouva Bennet kuvataan ehkä hieman vähemmän kanamaiseksi kuin yleensä, ja häneenkin saadaan ripaus inhimillisyyttä sieltä ja toinen täältä. Äiti-ihmisenä arvostan tätä suuresti. (Kotkot!) Herra Bennet sen sijaan on hyvinkin erilainen verrattuna Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, ehkä jopa niissä määrin, että minulla oli suurehkoja vaikeuksia mieltää hänet samaksi henkilöhahmoksi! Vaikka nämä eroavuudet hänestä inhimillisemmän tekevätkin, en tiedä, olisinko tahtonut hänen olevan niin selkeästi lihaa ja verta. Juonikuvion kannalta mokoma on välttämättämättömyys, sen näkee kaltaiseni yrmykin, mutta hiljaa sisälläni tunnen itseni jollain tapaa petetyksi. Vähän niin kuin olisin saanut tietää omasta isästäni jotain epämiellyttävää.2

Äärimäisen huvittavaa sen sijaan oli, miten kirjan ällöttävähkö sukulaismieskosijasetä, pappismies herra Collins, onkin palvelusväen näkökulmasta sinänsä sympaattinen heppu, vaikka yöastiansa yhtä iljettävä on kuin kaikkien muidenkin.

Yöastioihin tavallaan tiivistyy hyvin se kaikkein shokeeraavin sisältö, mitä Longbournin talossa tarjoilee. Nimittäin se, että nuo ikoniset ja niin monelle rakkaat hahmot ovatkin ihmisiä eivätkä patsaita. Ihmiset kun erittävät kaikenlaista, likaavat vaatteitaan ja ovat muutenkin tempauksissaan varsin rasittavia verrattuna patsaisiin. Bakeria siteeratakseni:

”Sarah . . . ajatteli, että oikeuden ja kohtuuden mukaan kenenkään ei pitäisi joutua pesemään muiden likaisia vaatteita. Nuoret neidit saattoivat vallan hyvin teeskennellä olevansa vaatteiden alla sileitä ja umpinaisia kuin alabasteripatsaat, mutta sitten he viskasivat likaiset alusvaatteensa poisvietäviksi ja puhdistettaviksi ja paljastivat olevansa heikkoja, vuotavia ja lävistettyjä olentoja siinä missä kaikki muutkin. Sarah ajatteli, että ehkä he juuri sen takia antoivat käskyjä ompelukehikon takaa tai kirjan yli: Sarah oli hangannut pois heidän hikensä, tahrat ja kuukautisveren ja tiesi siis, etteivät he olleet yleviä kuin enkelit, eivätkä he siksi voineet katsoa häntä silmiin.” (s. 12-13)

Kirja vilisee eritteitä, lantakasoja, työn rikki siertämiä käsiä ja muuta inhorealismiin vivahtavaa. Kirja minun makuuni siis! Baker on tutustunut ajanjaksoon ihailtavalla paatoksella, ja tuntuu kirjoittavan varsin uskollisesti Austenin tyylille, mikäli Helene Bützowin sujuvaan suomennokseen on luottaminen. Kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta kirjan sisältö tuntuu ajoittain hieman venytetyltä eikä päähenkilö Sarah jostain syystä onnistu aivan täysin minua puolelleen voittamaan. Oli miten oli, myös kirjan loppu oli jollain tapaa antikliimaksi. Sarahin täytyy valita rakkaus- ja järkiliiton välillä, ja hän valitsee eri tavalla kuin olisin olettanut hänen asemassaan olevan, hänen lähtökohdistaan tulevan ihmisen valitsevan. Olenkohan tullut niin vanhaksi, etten enää osaa samaistua teini-ikäiseen päähenkilöön? Pelottava ajatus! Entä olisiko Sarah todella tuohon aikaan voinut naida tummaihoisen Ptolemyn?

Longbournin talossa: Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo on kuin onkin mainio kirja ja viihdyttävää fanfictionia, joka omalta osaltaan syventää entisestään vanhaa, tuttua kirjamaailmaa tuoden sen varsin mustavalkoiseen maailmaan miellyttävästi lisää harmaan sävyjä – tai ehkä pikemminkin luoden valoa varjoon jääneisiin kohtiin. Inhorealismille ja eritteille allergisille ikiromantikoille en ehkä kirjaa välittäisi suositella, mutta minuun se upposi varsin hyvin. Olen aiemmin lukenut niin ikään Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lähtökohtansa keränneen C. Allyn Piersonin Mr. Darcy’s Little Sisterin, ja voin hyvillä mielin todeta pitäneeni Bakerin kirjasta huomattavasti enemmän. Nyt tekee ehkä vähän mieleni ahmaista vaikkapa Austenin koko tuotanto jossain sopivassa välissä. Tilanne saattaa toisin sanoen vaatia Austen-maratonia, kun saan kirjaston varauskierteen katkaistua.

Tiivistettynä:
Kuka: Baker, Jo
Mitä: Longbournin talossa: Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (Tammi, 2014)
Alkuteos: Longbourn (2013)
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Markko Taina (valokuva: Bullspress)
Tuomio: 3/5  – Mielenkiintoinen ja mainio vanhaa tuttua kirjamaailmaa syventävä lukukokemus.

1. Tiesittekö, muuten, että Ehle ja Firth ovat sittemmin osuneet ainakin kerran samaan projektiin? Molemmat ovat hienossa elokuvassa ”Kuninkaan puhe” (2010).
2. En liioitellut lainkaan, kun kerroin eläytyneeni hieman liiankin innolla Austenin maailmoihin.

Mainokset