Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

ikkunat yöhön

Paula Havasteen Tuulen vihojen (ah!) loputtua ajauduin inhan ja sitkeänpuoleisen lukujumin ja kirjakrapulan kouriin. Yritin apuun kirjaa jos jonkinlaista, mutta mikään ei oikein napannut. Kun kaiken kruunuksi huusholliimme laskeutui kunnon flunssa, jonka kannoilla seurasi välittömästi mahatauti, jonka jäljiltä olen yhä varsin surkeana, olkoonkin oireiden loppumisesta lähes viikko, ei liene ihme, etteivät lukemispuuhat ole viime aikoina olleet varsinaisesti päälimmäisinä mielessä. Eilen mieheni kasasi lapsikatraamme ja lähti iltapäiväksi anoppilaan, jotta minä saisin toipuilla rauhassa, ja päätin epäluonnollisen hiljaisuuden vallitessa ottaa itseäni niskasta kiinni ja kätösiini kirjan – enkä sellaista perinteistä, kevyttä lukujuminkarkottajaa, kunnon raskaan ahdistajan. Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön viittaa nimellään ikisuosikkini Uuno Kailaan aurinkoiseen (ei oikeasti) runoon ”Talo” ja lupaa takakannessaan olevansa ”tiheätunnelmainen, psykologisesti vaikuttava sukupolviromaani ja ihmissuhdedraama” sekä ”kertomus synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aikana, jolloin sille ei ollut vielä nimeä”. Ymmärtänette siis, miksi kirja minun matkaani kirjastosta on lähtenyt.

Jos kirjan ulkoiset puitteet ovat kunnossa, niin entäpä sitten kirjan aloitus! Lukijalle tuntematon mies tappaa lukijalle tuntemattoman naisen. Noin vain tuosta noin ilman ennakkovaroituksia! Alusta huolimatta kirja ei kuitenkaan ole rikosromaani vaan lupauksensa mukaisesti sukupolviromaani. Useammassakin otteessa Ikkunat yöhön muistuttaakin toisesta saman genren erinomaisesta edustajasta, nimittäin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä. Molemmat kietoutuvat asuinpaikan ympärille, Kinnusen kirja talon ja Lähteenmäen kirja kokonaisen tilan ympärille, ja lopulta kaikki palaa, noh, kotiin. Samankaltaisuuksia löytyy myös kirjojen rakenteesta: molempien loppuratkaisu tavallaan lätkäistään lukijan silmille jo aluksi. Tämä kuitenkin sopii minulle mainiosti, sillä olen huomannut pitäväni kovin tästä nimenomaisesta rakenteesta, jossa lopputulos on ikään kuin jo selvillä, ja itse kirja keskittyy tapahtumiin ja syihin, jotka siihen loppu- tai pikemminkin alkutulokseen johtivat.

”Sitten syntyi vauva.

Mikään ei mennyt kolmannen kanssa niin kuin Asta Tellervon ja Arja Riitan. Vaikka Elsi teki kaiken niin kuin ennen, kaikki oli toisin. jokin oli muuttunut, pyöri väärään suuntaan, hiersi silmäkulmassa ja soi korvassa. Hän oli väsynyt, hän oli kireä, hän pelkäsi. Vatsaa kouraisi kuin pienellä kuokalla olisi käännetty jotain – mustaa multaa? – syrjään. Ja mikä pahinta, hän ei nukkunut vaan katseli yöt läpeensä vauvaa, joka ahmi hänen rintojaan. Se aukoi suutaan kuin ankanpoika, ja sen pieni luottavainen naama itketti häntä. Koko ajan hän kuuli pojan kevyen hengityksen korvissaan, vaikka olisi mennyt siitä kauaksi. Hän näki silmissään sen posken nukan, melkein näkymättömän, haistoi vauvan vaikka kulki ulkona.

Ihan kaikki vauvassa oli haurasta ja rikkimenevää.

Tämän vauvan kanssa hän näki enemmän, tunsi enemmän, kuuli enemmän ja pelkäsi. Eniten hän pelkäsi sitä, ettei nukkuisi enää. Tai ihan eniten hän pelkäsi jotakin muuta, mutta se oli sellaista, mitä ei voinut päästää edes mieleen.” (s. 47-48)

Uuno Kailaan runo, johon kirjassa nimen lisäksi useammassa kohden viitataan, päättyy dramaattisesti: ”Vain kaks on ovea mulla,/ kaks: uneen ja kuolemaan.” Kirjassa näitä säkeitä ei muistaakseni käytetä masennuksen kuvaamiseen, mutta voi varjele, miten ne kolahtivat aikanaan, pahimmin synnytyksenjälkeisen masennuksen ja sen mukanaan tuoman unettomuuden kanssa painiessani! Unettomuus on kirjan hahmojen kantaäidin, Elsinkin oireista se selkein, se, johon kaikki lopulta kiteytyy. En kiellä, etteikö Elsistä lukeminen olisi ahdistanut tai muistuttanut menneistä peikoista. Toisaalta se oli kuitenkin varsin voimauttavaa. Minulla, kuten varmasti kaikilla muillakin pikkulapsiperheen äideillä, on nykyäänkin hetkiä, jolloin elän Elsin tapaan: ”Vaihe vaiheelta, sekunti sekunnilta… Sekunneista minuutteja, minuuteista vartteja, niistä puolia tunteja. Puolta tuntia pidemmälle ei voinut ajatella. Se oli ainoa konsti jaksaa.” (s. 49) Vaikka näitä päiviä välillä on, en silti Elsin tapaan enää ajattele, ettei minussa olisi tunnetta, enkä unohda lasteni lukumäärää ja olemassaoloa tai ajattele, että heitä on aivan liikaa, aivan liian pieniä.

Mutta kauas, vuosikymmenien ja vuosikymmenien päähän yhden äärimmäisyyksiinsä väsyneen ja masentuneen äidin teot varjojaan luovat! Koko Niityn, tuon kovia kokeneen kotitilan, ilmapiiri ja hengitysilma muuttuvat myrkyksi, vaikka Elsin läheiset tekevät kaikkensa ja enemmänkin. Lopulta tilanne kärjistyy ja tapahtuu asioita, sellaisia asioita, joita ei edes saa pyytää anteeksi, koska anteeksi ei voi antaa.

Se Elsistä ja masennuksesta. Kirjassa on paljon muitakin mielenkiintoisia henkilöitä pureskeltavaksi. Ehkä jopa liiaksi asti: kirja kun seuraa Elsin lisäksi hänen lastenlastensa ja välikäsien kautta myös Elsin lasten ja lastenlastenlasten elämää vuosikymmenten päässä toisistaan. Lähteenmäen henkilökavalkadi on kuitenkin vaikuttava muutenkin kuin silkan kokonsa puolesta. Haluan erityisesti nostaa esiin Astan, joka on ihana tai pikemminkin kaikkea muuta kuin ihana esimerkki siitä tietystä katkeroituneesta ihmistyypistä, jota tapaa näinäkin päivinä autioituvissa syrjäkylissä valitettavan usein – ja joka on pääsyy siihen, että olen luopunut lapsuusunelmastani muuttaa ”isona” isäni kotitilalle. Niskakarvoja pystyynnostattavan aidosti kuvattu tämäkin heppu!

Tampereellakin paljon pyörivänä sukupolviromaanina Ikkunat yöhön oli mainio lukujumin purkaja kaltaiselleni kolmenkympin kriisistä kärsivälle tamperelaistuneelle. Vaikka raflaavan alun jälkeen kirjan sävy muuttuu jossain vaiheessa hieman vähemmän houkuttelevaksi, olisin ahminut kirjan kevyesti yhdellä istumalla, ellei oma jälkikasvuni olisi paukahtanut kotiin mummulastaan juuri ennen kirjan loppuhuipennusta. Näennäisestä nopealukuisuudestaan huolimatta kirja ei ole helppo eikä todellakaan kevyemmästä päästä. Päinvastoin, kirja on sitä sorttia, jonka loputtua täytyy käydä halimassa omat, jo nukkuvat lapset herättämisen uhallakin.

Yhden valituksen aiheen aion kuitenkin tähän lätkäistä hännähuipuksi: se huumaavan tuoksuinen pihapensas on syreeni eikä sireeni, kuten Hanna sitä kahdesti kutsuu. Niin minä mieleni pahoitin, vaikka toisaalta sireenin tässä yhteydessä pitkin hampain kelpuutankin puhekieleen ajoittain nojaavan kerronnan joukossa.

Tiivistettynä:
Kuka: Lähteenmäki, Laura
Mitä: Ikkunat yöhön (WSOY, 2014)
Kansi: Anne Makkonen (kuva: Johner/Matton)
Tiivistettynä: 4/5 – Vangitseva, koskettava ja puistattavakin kuvaus ihmisistä ja ihmisyydestä – ja sukutilasta, jonka ilma on myrkkyä. Masentuneen ja äärimmäisyyksiin asti väsyneen äidin varjo lankeaa vuosikymmenien päähän.

Mainokset