Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset lähti jokin aika sitten mukaani kirjastoreissulta viikon pikalainana, kiitos kauniin etukantensa, mielenkiintoisen takakantensa ja positiivisia blogitekstejä silmiini syytävien epämääräisten muistikuvieni ansiosta. Ja mikäpä palvelutalon remonttia pakoon muuttavasta vanhuslaumasta kertovassa kirjassa minua ei muka innostaisi? Minä pidän vanhuksista noin niin kuin yleisellä tasolla niin paljon, että aion itsekin ryhtyä mummeliksi mahdollisuuksien mukaan jo viisikymppisenä, ja ihan jo ammatillinen mielenkiintokin vetää siihen suuntaan.

Tältä pohjalta olikin varsin suuri järkytys todeta, että minä en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Ne positiiviset blogitekstitkin, joita muistikuvistani kaivelin, koskivat lähinnä sarjan ensimmäistä osaa, Kuolemaa Ehtoolehdossa.

Kyse ei ole siitä, etteikö kirjan asetelma olisi kutkutteleva ja mielenkiintoinen. Vanhustenhoidossa ja vanhuudessa nyky-yhteiskunnassa riittää pureskeltavaa ja niistä vaietaan valitettavan laajalti, joten Lindgren käsittelee kirjassaan äärimmäisen tärkeää asiaa. Sitä paitsi esimummelina jaoin kiikkustoolistani roppakaupalla mummelisympatiaa Siirille, Irmalle ja muille ehtoolehtolaisille, jotka ovat sinänsä herkullisia hahmoja ihastuttavassa epätyypillisyydessään!

Mutta kun ei niin ei. Lindgrenin kirjoitustyyli ei vain iskenyt minuun. Huumorista pidän, kärkästä kritiikkiäkin aina kaivataan, mutta jokin tässä yhdistelmässä, tässä kontekstissa ja tässä kirjassa ei vain iskenyt minuun niin kuin olin etukäteen ehtinyt jo toivoa. Hahmot ovat jotenkin liian kärjistettyjä ja liian stereotyyppisen erilaisia, jos tiedätte, mitä yritän sanoa. Tämä toki joissain määrin kuuluu viihdekirjallisuuteen, mutta silti nipotan. Alkuun jaksoin hymähdellä eksentrisille mummeleille ja muille kanssatallaajille, mutta viimeistään sen vittua hokevan, ”ystävällisesti kiroilevan” (!) nuoren naisen kohdalla alkoi todellakin nyppiä. Onko tällä kaikella todellakin joku tarkoitus? Enkä kysy nyt filosofinen pilke silmäkulmassani vaan tätä yhtä tiettyä kirjaa mulkoillen.

Oli miten oli, Ehtoolehdon pakolaisten juoni on sinänsä herkullinen, henkilökavalkadi ihastuttava, ja arvostan aina sitä, kun kirjailija vetää maton lukijan jalkojen alta. Moderneilla mummeleilla leikittelyä olisi voinut viedä pidemmällekin. Arvostin myös herttaista Helsinki-kuvausta, joka pyöri hämmentävän paljon tutuilla alueilla. Tämä sinänsä on ihme, sillä tunnen Tukholman paljon paremmin kuin etäiseksi jääneen Helsingin, jossa saatan eksyä Rautatieaseman ja Stockmannin välilläkin. Ja ei, valitettavasti tuo ei ollut edes kärjistys. Oli miten oli, mummojen ennakkoluulot tiettyjä alueita kohtaan hymyilyttivät minua kovasti.

Vaikka tämä yhteiskuntakritiikillä höystetty viihdekirjallisuus ei oikein minuun iskenyt, vaikka etukäteen toisin kuvittelinkin, voisin kuvitella tarttuvani sarjan ensimmäiseen, kehutumpaan osaan. Onhan ehtoolehtolaisten seikkailuille luvassa jatkoakin ihan pian: Ehtoolehdon tuho ilmestyy huhtikuussa!

Tiivistettynä:
Kuka:
Lindgren, Minna
Mitä: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014)
Kansi: Jenni Saari
Tuomio: 2/5 – Yhteiskuntakritiikillä höystetty viihdekirjallisuus eksentrisine nykymummeleineen ei ennakko-odotuksistani huolimatta vakuuttanut minua.

P.S. Tämän päivän Helsingin sanomissa oli aihetta liippaava mielenkiintoinen uutinen: ”Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu?”.

Advertisements