Havaste: Tuulen vihat

Tuulen vihat

Minä olen loppujen lopuksi varsin helppo viihdytettävä, mitä kirjallisuuteen tulee. Kirjan ei tarvitse kovinkaan asiantuntevasti tai kattavastikaan viljellä suomenuskoa tai vaikkapa aasainuskoa, kun minä jo tanssahtelen riemuissani pitkin lukunurkkaani. Jos kirja käsittelee tuota muinaismytologista tematiikkaa taiten, olen kirjaan jo varsin varmasti lääpälläni, vaikka juoni ei siinänsä mieleeni olisikaan. Kun soppaan lisätään vielä kiehtovat henkilöt, mukaansatempaava juoni ja muuta mukavaa, on kirja luultavasti hotkittuna alta aikayksikön, kuten vaikkapa Helena Wariksen Vuori ja Johan Egerkransin Pohjoismaiset taruolennot taannoin. Tämän ihastuttavan ja erinomaisen joukon jatkoksi lisättäköön nyt juhlallisesti Paula Havasteen Tuulen vihat, jonka kiikutin kotiin taannoiselta kirjastoreissultani ihastuttuani sen kanteen ja takakannen lupaamaan yhdistelmälle kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia.

Tuulen vihoissa seurataan hivenen noita- tai ehkä pikemminkin shamaaninverta saaneen Kerten elämää puoliorvosta pikkutytöstä naiseksi ja äidiksi. Suomalainen arki ennen kristinuskon saapumista näillekin seutuville oli varsin erilaista kuin sen jälkeen, olkoonkin, että varsinkin maaseudulla enteitä tarkkailtiin ja erilaisia taikoja käytettiin vielä varsin pitkään sen jälkeen, kun tämä silloinen Ruotsin valtakunnan itänurkka oli kirkon vallan alle mukiloitu. Olen itse kokenut näistä uskomuksista lukemisen aina mielenkiintoiseksi, minkä vuoksi en lainkaan pistänyt pahakseni tarinan sinänsä verkkaista poljentoa. Vaikka tunnelmaa luodaan pitkään ja hartaasti, en ainakaan minä kokenut kirjassa olevan mitään ylimääräistä. Toisaalta tämän moneen kertaan mainitun muinaisfiksaationi vuoksi olisin varmaan lukenut aivan onnessani Paimiolan tuvan arjesta, vaikka mitään markkinamatkaa vauhdikkaampaa ei olisi tapahtunutkaan.

”- Sinun pitää varoa tuulen vihoja, Uvanta aina sanoi. – Muistatko miten?
Tietysti Kertte muisti. Tuulta ei saanut päästää puhaltamaan korviin eikä varsinkaan pohjoistuulta vapaisiin hiuksiin. Jos hiukset menivät tuulessa sekaisin, sekosi naisella myös pää.” (s. 21)

Joissain määrin Tuulen vihat muistutti minua Petteri Hannilan hienosta Kaukamoisesta, jolle jatkoa yhä hartaasti varron. Kertte taitaa kuitenkin olla henkilönä jopa Kaukamoisen Vierraa kiehtovampi, inhimillisempi epätäydellisyydessään ja mehukkaassa ärsyttävyydessään. Koko Tuulen vihojen henkilökavalkadia ryydittää juuri ihastuttava inhimillisyys, epätäydellisyys ja moniulotteisuus, pitkävihaisuus ja kyräily. Kerten lisäksi pidin erityisesti Paimiosta, Larrista ja Annasta, joskin jälkimmäisen nimi on kristillisperäisyydessään hieman hämmentävä ja Paimion kohdalla pidin erityisesti hänen inhoamisestaan. Kerten, Annan ja Uvannan hahmot edustavat kaikki varsin erilaisia naishahmoja, jotka kuitenkin tarinan kannalta toimivat yhdessä varsin mukavasti. Niin, ja näinköhän Marjasta vielä jatkossa kuullaan?

Minulla kesti varsin kauan hoksata, mitä ja kenen tarinaa oikeastaan luinkaan. Vaikka järvimaisemien ja merenrannan läheisyys yhdistettynä aikakauteen ja seutuvilla kulkeviin vieraisiin sinänsä painavia vinkkejä vilisevätkin, ja viksumpi olisi ehkä Kerten nimestäkin osannut tietyt yhteydet vetää. Oli miten oli, minä arvasin, mitä tuleman pitää tasan sivulla 238, kun puheet uudesta, käteen paremmin sopivasta kirveestä puistattavat Kertteä: ”Mielessä käväisi aavistus jostain kaukaisesta enneunesta, mutta se unohtui saman tien.” Pähkäilen tätä tematiikkaa karvan verran enemmän aivan merkinnän lopussa, pelottavan spoileripääkallon alla.

Tuulen vihat aloittaa uuden, 1100-luvulle sijoittuvan sarjan, jonka seuraavaa osaa ainakin tässä tuvassa odotetaan nyt kieli pitkänä. Löysin googlailemalla Facebookista varovaisen vihjauksen, jonka mukaan sarjan toinen osa voisi olla valmis ehkäpä jo tänä syksynä. Toivossa on ainakin hyvä elää!

Tiivistettynä:
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Mukaansatempaava ja taiten toteutettu muinaisarjen magiikkaa ja realiteettejä vilisevä kirjasarjan aloittaja. Mainio lajinsa edustaja!

742cf-spoilerivaroitus

”Sinun nimesi tunnetaan vielä kaikkialla!” rohkaisee Kertte ärrävikaista Larri-miestään sivulla 254. Vaikka linkeleitä Kertelle markkinoilla tarjoava Lalli ajatukseni heti Pyhän Henrikin surmavirren suunnille veikin, onnistuin jotenkin vetämään ajatukseni toisaalle. Jostain syystä olin mieltänyt kirjan tapahtumat itäisemmän Suomen suunnille, kovin kauas kotoisasta Satakunnasta ja Köyliöstä. Tarvittiin todellakin pahaenteisiä väristyksiä herättävä maininta kirveestä, jotta aivoni laskivat yhteen yksi ja yksi. Kertestä kuitenkaan ei ole pitkä matka Kerttuun tai Gertrudiin! Ja niinhän ne kirkon miehet, jotka jo kirjan alkupuoliskolla mainittiin, lopulta löytävät tiensä Larrilaan ja hiljakseltaan hermostuva mutta hermostuessaan kovin kiihkeä Larri tekee – noh, sen, mitä Lalli nyt tekee.

Kirjan loppuratkaisussa on traaginen vivahde, enkä malttaisi millään odottaa, mihin Kertte Arimon matkassa vielä joutuukaan ja palaako kaikki lopulta ennalleen. Ja entäpä pieni Mimerka-parka! Voi, kun sarja jo pian saisi jatkoa!

Advertisements