Kähkönen: Graniittimies

Graniittimies

Joskus sitä lukee kirjan, jonka kokee ihan uskomattoman hyväksi. Minä tunnistan tällaisen kirjan yleensä siitä, että tahdon ahmia sen loppuun mahdollisimman nopeasti, vaikka samaan aikaan ajatuskin siitä, että joudun jonain päivänä jättämään kirjan henkilöt, maisemat ja tapahtumat, tuntuu tukahduttavalta. Kun kirja sitten aikanaan vääjäämättömästi loppuu, lyö päälle ihan tolkuton kirjakrapula ja melkeinpä fyysiset vieroitusoireet.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on ehdottomasti yksi tällaisista kirjoista. Ensimmäinen muistiinpanoni siitä on pimeässä makuuhuoneessa sokkona raapustettu huudahdus1: ”ei helvetti tämähän on upea!”

Klara ja Ilja matkustavat 1920-luvun alun Suomesta suureen ja mahtavaan itänaapuriin, joka ei vielä ole kovinkaan suuri ja mahtava, luomaan ihanneyhteiskuntaa. He puurtavat ja uurtavat, he kasvattavat ja kasvavat, he iloitsevat ja surevat, ja lopulta – noh, sen enempää erittelemättä sanon vain, että loppu oli minun makuuni. Ehkä muistatte preferenssini kirjojen lopun onnellisuustasosta? Niinpä. Petrogradista tulee Leningrad, Leninin tilalle nousee Stalin, kerronta vaihtuu Klaran minä-kerronnasta kolmanteen persoonaan.

”Olin niin mitätön ratas, että oli hulluutta kuvitella pääni liikkeiden, sisäisten tai ulkoisten, saavan aikaan suuressa koneistossa yhtään mitään. […] Me olimme niin pieniä ja niin vaikutusvaltaisia. Minä pelkäsin sitä tunnetta ja sydämeni jyskytti pitkään epätahtisesti enkä rohjennut sanoa mitään Iljalle.” (89)

Kähkönen kirjoittaa upeasti ja taidolla. Klaran ensimmäisessä persoonassa etenevä kerronta on sanastoltaan ja rakenteiltaan sykähdyttävän vanhahtavaa, niin uskottavan 1920-30-lukulaista, että jokin lapsellinen sopukka sisälläni on vakuuttunut siitä, että kirjan on oikeasti kirjoittanut (enimmäkseen) Klara Tuomi eikä Sirpa Kähkönen. Vaikka aviomiehensä perässä Neuvosto-Venäjälle veljesvainoja pakoon hiihtänyt Klara vaikuttaa kaikessa idealistisuudessaan hieman naiivilta, hän tarkkailee ympäristöään kovin tarkasti, jolloin kirjailija pääsee maalailemaan kolkkoja sielun- ja kaupunkimaisemia, kuvaamaan koti-ikävää ja tyhjää syliä, ylpeyttä oman tien valitsemisesta, avioliittoa ja kaikenlaista muuta koskettavaa. Olipa kyse sitten taivaasta, joka on ”pala tummaa huopaa kuilun yllä” (s. 41) tai pullasta, joihin ”kädet leipoivat kaikki menneet, isät ja äidit ja mökit ja kukat ja järvet ja mesimarjat” (s. 225), koko vanhan kotimaan, jonka muistelukin on tabu, kirjailija onnistuu koskettamaan sisälläni jotain epämääräistä mutta tärkeää.

Kun Klaran kertomus loppuu ja tarinan loppu seurataan varsin toisenlaisten silmien läpi, kirjan sävy muuttuu kovin. Ei sinänsä huonompaan suuntaan, ei, mutta jäin kaipaamaan Klaraa, vaikka jollain tasolla kirjailijan ratkaisun ymmärsinkin. Vaikka Klara ehkä kokeekin olevansa olemattoman pieni osa koneistoa, minua hänen tarinansa kosketti kovasti.

Graniittimies oli viime vuonna mukana Finlandia-ehdokkaiden ilmeisen kovatasoisessa joukkiossa. Voittajaksi se ei valikoitunut, vaikka minä voisin sille kaikki mahdolliset palkinnot Finlandia Junioreita ja Oscareita myöten myöntää.2 Kuinkahan hyvä se ison Ähvän vienyt, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät sitten mahtaa ollakaan? Niin tai näin, Kähkösen tuotantoon aion jatkossa tutustua laajemminkin.

Ajatella, että minä olin jättää lainaamatta tämän kirjan, joka todennäköisesti varmasti on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani! Mitään tämän järkevämpää en kuitenkaan osaa Graniittimiehestä sanoa. Lukekaa se, ellette vielä ole niin tehneet, niin näette itse. Näiden tällaisten kirjojen kohdalla sitä kaduttaa, että on antanut liian lepsusti vitosia, sillä tämä on parempi kuin monet muut, sellaista kuusi viidestä -tasoa.

Tiivistettynä:
Kuka: 
Kähkönen, Sirpa
Mitä: Graniittimies (Otava, 2014)
Tiivistettynä: 5/5 – Sanattomaksi vetävä, koskettava ja vaikuttava teos. Eittämättä parhaita kirjoja, joihin tämän vuoden aikana tartun, olkoonkin kuinka vain vasta tammikuu helmikuu!

1. Pahoittelen jo etukäteen kielenkäyttöäni. Tuppaan unisena käymään vulgääriksi sanastoltani ja välimerkkien ja isojen alkukirjainten suhteen kovin laiskaksi.
2. Siihen saattaa ehkä olla pätevätkin syyt, että moisten palkintojen jakaminen ei ole minun harteillani…

Advertisements