Lappalainen: Pohjolan leijona

Pohjolan leijona

Kustaa II Aadolf on vielä nelisensataa vuotta kuolemansa jälkeenkin tiuhaan puheenaiheena ja toisaalta paistattelee yhä legendan legendaarisella jalustallaan. Kustaa Vaasan pojanpojan, tuon Ainoan Oikean Protestanttisen Uskon pelastajan ja 30-vuotisen sodan sankarin mahtavuutta ja, noh, legendaarisuutta hehkutettiin ainakin vielä puolisentoista vuosikymmentä sitten suomalaisperuskoulunkin historiantunneilla. Viime vuonna Mirkka Lappalainen tutki ja kirjoitti tästä lähes myyttisestä hahmosta Tieto-Finlandian arvoisesti teoksessaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632, johon minäkin pääsin joulun jälkeen tarttumaan oikein arvostelukappalemuodossa. Kiitos kaunis Kustannusosakeyhtiö Siltalan suuntaan siis!

Lappalainen hallitsee aihepiirinsä ja kyseessä olevan ajanjakson upeasti, kuten väkisinkin tulin huomanneeksi jo aiemmin lukiessani hänen teostaan Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Hän kuvailee Suomen ja Suur-Ruotsin oloja niin elävästi ja yksityiskohtaisesti, että huomasin ihan salakavalasti innostuvani moisesta epookista, joka aiemmin ei ole minussa herättänyt minkäänlaisia intohimoja. Hieman pohdin jo sitäkin, että lottovoiton kohdalle osuessa voisin kirjoittaa vaikkapa (menestys)romaanin tuohon miljööseen. Sitä odotellessa! Vaikka Lappalainen jo kirjan alkumetreillä ikään kuin varoittaa lukijaa siitä, miten vaikea on löytää oikeaa Kustaa Aadolfia, jonka ympärille on kääriytynyt kymmeniä myyttisiä ja legendaarisia kerroksia, väittäisin hänen tehneen varsin hyvää työtä. Nyt tuo ala-asteen historiantunnilla legendaarisia haukotuksia nostattanut mies onkin paitsi tullut lihaksi myös muuttunut mielenkiintoiseksi!

Lappalainen pääsi yllättämään minut, sillä odotin ennalta karvan verran kuivakkaa ja barokkimaiseen pompöösiyteen ajoittain sortuvaa peruselämänkertaa kuninkaasta, jonka tyttärestä sattui tulemaan paitsi lähes kaimani myös varsin mielenkiintoinen heppu. Pohjolan leijona on kuitenkin kaikkea muuta: barokkimainen prameilu tulee toki ajoittain esiin, mutta kirjailija muistaa aina välillä laskea siitä vähän leikkiäkin. Leikinlaskemisen lisäksi Lappalainen leikittelee sanoilla ja sanonnoilla kuin paraskin viihdekirjailija: Tiesittekö, ettei tässä syrjäisessä ja soisessa maankolkassamme ollut tuolloin vallalla Ruotsin tai viidakonkaan vaan havumetsien laki? Pyöritelkää silmiänne, mikäli niin tahdotte, mutta minä hihittelin tämänkaltaisten ihanuuksien äärellä varsin tiuhaan tahtiin kirjaa lukiessani!

Vaikka Pohjolan leijona alaotsikkolleen uskollisena käsittelee erityisen paljon Suomen oloja, pohtii hakkapeliittoja ja pyörii miellyttävän paljon Turun linnan, tuon paikoista kiehtovimman, seutuvilla, se antaa myös erinomaisen kuvan Ruotsin ja melkeinpä koko Pohjois-Euroopan kuvioista noina 1600-luvun alulle osuvina vuosina – ja vähän enemmänkin. Uuden ajan alussa Ruotsi ei ollut tieto- vaan huhuyhteiskunta, kuten Lappalainen korostaa, ja ymmärtääkseen Kustaa Aadolfia on ymmärrettävä aikaa, jona hän eli, ja sitä uskomattoman omituista valtakuntaa, jota hän hallitsi. Kiitos Lappalaisen minä luulen ymmärtäväni. Ainakin vähän.

Niin, ja kiitos Lappalaisen sain myös hyvän muistutuksen siitä, että ei-nyt-loppujen-lopuksi-niin-kovin-kauan-sitten jokaisen kunnon protestantin mielestä katoliset (eli papistit) olivat henkisesti ja hengellisesti vähintäänkin yhtä suuri vihollinen kuin muslimit. Olen nauttinut ehkä vähän liikaakin muistutellessani tästä tiettyjä, minua enemmän poliittisesti oikealle kallistuvia ihmisiä. Anteeksi.

Kustaa II Aadolfin epäonninen lippulaiva, Vasa. Näin käy, kun on liian pompöösi, lapset.

Kustaa II Aadolfin epäonninen lippulaiva, Vasa. Näin käy, kun on liian pompöösi, lapset.

Pohjolan leijonan viimeisen sivun kääntyessä tunsin oloni tyhjäksi. Harvinainen tunnetila tietokirjan jäljiltä! Ihan yksin sen perusteella uskallan sanoa lukeneeni erinomaisen hienon elämänkerran, joka todellakin Tieto-Finlandiansa ansaitsi. Fiilisteltyäni hetken muutaman vuoden takaisia kuvia Tukholman-matkaltani päätin jatkaa luku-urakkaani Kustaa II Aadolfin tyttären ja perillisen, kuningatar Kristiinan pariin, kunhan tästä taas saan lukuvaihteen silmään. Omasta hyllystä löytyykin pari teosta, joiden pohjalta voisi olla hyvä lähteä pohtimään, onko tytär sittenkään isäänsä mielenkiintoisempi, kuten vielä ennen Pohjolan leijonaan tarttumista olin taipuvainen ajattelemaan.

Tiivistettynä:
Kuka: 
Lappalainen, Mirkka
Mitä: Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014)
Kansi: Tuula Mäkiä (kuva: Nils Forsberg: ”Kustaa II Aadolf ennen Lützenin taistelua”)
Tiivistettynä: 5/5 – Erinomaisen hieno elämänkerta, pompöösiyttä piikittelevä, mielettömän mielenkiintoinen. Ehdottomasti lukemisen väärtti ja Tieto-Finlandiansa arvoinen.
arvostelukappale (Siltala)

P.S. Pompöösi on uusi lempisanani. Yritän olla viljelemättä sitä seuraavissa merkinnöissä. Neljästi yhdessä tekstissä täyttää varmasti enemmänkin kuin koko vuoden pompöösiyskiintiön.

Advertisements