Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Lumikko

Vuoden 2013 joulunpyhien jälkeen otin lukuprojektikseni Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, ja koska pidin kirjasta ja kirjailijan tyylistä, ajattelin itsekseni, että voisin hyvinkin lukea lisääkin PIJ:ä. Itsenäisyyspäivän tienoilla Elisa Kirjassa oli mainio tarjous, joulunpyhien kieppeillä vauvan sairastaessa ja viettäessä tuntitolkulla laatuaikaa rinnalla tilausta e-kirjalle, ja niinpä jatkui uusvanha perinteeni aloittaa vuoden viimeisenä kirjana Jääskeläistä. Eikä kyseessä, kuulkaa, ole lainkaan pöllömpi perinne! Kyllä tätä maagista realismia todellakin kelpaa lukea, sanonpa vain!

Lumikko ja yhdeksän muuta on juuri sellainen kirja, jota minun on kovin vaikea luokitella minkään tietyn genren alle kuuluvaksi. Ei nyt ihan tyylipuhdasta fantasiaakaan, mutta miksi muuksikaan sitä sitten voisi kuvailla. Oikea termi lienee maaginen realismi, joka on nopeasti kipuamassa ja kapuamassa yhdeksi suosikkigenreistäni. Kirjan tematiikka vilisee minua miellyttäviä aiheita: on pikkukaupunkielämää, on nuori nainen päähenkilönä1, nuorella naisella on hieno nimi ja kiinnostusta kirjallisuuteen kuten äidinkielenopettajilla yleensäkin, on kutkuttava kirjasto ja eksentrinen kirjastonhoitaja, kaikenlaisia kummallisia kirjailijoita – pakkohan tuon kombon on toimia! Jääskeläisen kirjoitustyyli ei varmastikaan miellytä kaikkia, mutta minun makuuni se rönsyineen ja kommervenkkeineen kaikkineen on. Vähän samaan tapaan kuin Rowling-Galbraith kirjallisuuskenttää käsittelevässä dekkarissaan The Silkworm, Jääskeläisenkin teos vilisee (itse)ironiaa. Saivartelu mainitaan äidinkielenopettajien ammattitaudiksi, ja kirjailijoiden mielenterveys kyseenalaistetaan monessakin kohtaa:

”Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt.” (s. 234)

Jääskeläinen käyttää sanojaan runsaasti ja taidokkaasti tehden tarkkanäköisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta. En tiedä teistä, mutta minä pidän kovin kirjoista, joissa onnistutaan pukemaan sanoiksi itselleni tuttuja tunteita, tuntemuksia ja havaintoja, joiden verbalisointiin omat vajavaiset sanailutaitoni eivät ole alkuunkaan riittäneet.

Lumikon päähenkilö on, kuten sanottua, naispuolinen, kuten Sielujenkin. Olen ehkä vanhanaikainen ja ahdaskatseinen, mutta myönnän olevani aina vähän vaikuttunut, kun kirjailija kirjoittaa uskottavasti vastakkaista sukupuolta olevan henkilöhahmon. PIJ tuntee naiset varsin hyvin, väittäisin. Hahmokategoria on mainio, hieman ehkä karrikoitu mutta sellaisenakin toimiva – tai ehkä juuri karrikoinnin vuoksi toimiva. Suuren ja Mahtavan, mystisen Laura Lumikon yleinen habitus toi jotenkin mieleeni Tove Janssonin, vaikka erojakin tietenkin on. Ja paljon.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kaikkiaan hieno kirja, jonka lukemisesta nautin silmittömästi. Olen jollain kierolla tasolla jopa vähän tyytyväinenkin siitä, että Maija sairasti, kun sairasti ja sillä tavalla kuin sairasti tarjoten minulle mahdollisuuden hotkia kirjan lähes tauoitta, kuten mieleni tekikin. Sen verran koukuttavasti mokoma nimittäin on kirjoitettu, että tunsin lähes fyysistä tuskaa joutuessani laskemaan lukulaitteen virkaa toimittaneen puhelimen hyppysistäni. Tuo tuskan tunne ei ollut silti ainoa tunne, jonka kirja minussa herätti. Huomasin nimittäin kirjan puolivälin paikkeilla olevani ihan rehellisesti kauhuissani ja pelästyväni ties mitä pieniä räsähdyksiä. Liekö syy ollut hurjaksi kasvaneen univelan, kirjan vai niiden yhdistelmän, sillä en ainakaan tietoisesti huomannut kirjassa mitään kauhuelementtejä2 tai muuta moisen hysterisoinnin oikeuttavaa.

Jotta tämä ei nyt aivan liiaksi kehumiseksi menisi, minun on myönnettävä, etten ihan hirveästi pitänyt kirjan lopusta. Olisin halunnut tietää lisää monistakin asioista! Sitä paitsi kirjan maailmasta palaaminen oikeaan elämään, kiukkuisten ja keuhkotautisten lasten pariin oli varsin karmeaa ja hirmuista. Sitä kuvastakoon seuraava kuva:

Tiivistettynä:
Kuka: Jääskeläinen, Pasi Ilmari
Mitä: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010; Elisa Kirja)
Tiivistettynä: 4/5 – Mainio maagisen realismin mallikappale, vangitseva ja viihdyttävä. Kirja minun makuuni!

1. En ole aivan varma, olenko minä enää nuori nainen, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin ja ikäkriiseilyihin.
2. Vielä tuossa kohtaa siis.

Advertisements