3. LUUKKU: Suomen kansan tonttuaarre (Ojanen & Jokinen)

Suomen kansan tonttuaarre
Eero Ojasen kirjoittama ja Ari Jokisen kuvittama Suomen kansan tonttuaarre käsittelee tonttutematiikkaa riemastuttavan suomalaisesta vinkkelistä. Kirja pureutuu Mauri Kunnaksen Suomalaista tonttukirjaa kattavammin aiheeseensa monellakin tasolla ja on, kuten sanottua, Poortvlietin ja Huygenin Suurta tonttukirjaa selvästi suomalaishenkisempi. Agricolaakin siteerataan!

Suomen kansan tonttuaarre esittelee suomalaisen tonttukannan laajasti ja etenee kronologisesti entisaikojen tontuista nykypäivään, sillä tontut ovat alkaneet palata! Välillä oli aika, jolloin kotihaltiat tuntuivat kadonneen tahi karanneen pohjoiseen, joulupukin hommiin, maailman muutosten myötä, mutta nykyään asiat ovat vähän toisin. Ojanen listaa ja esittelee kirjassaan paitsi perinteiset tonttulajit (nimittäin riihitontut, metsätontut, lapintontut, myllytontut, saunatontut ja räyhätontut) myös modernimpia tonttulajeja: citytontut ja toimistotontut. Tarvitaanhan sitä tonttuja järjestyksestä huolehtimaan kaupungeissakin!

Urbanisaatio ja maailman muuttuminen ovat selkeänä teemana kirjassa. Yksi asia on kuitenkin pysynyt sekä suomalaisten että tonttujen elämässä kautta vuosisatojen: sauna. Niinpä sitä meidänkin piskuisessa kerrostalokolmiossammekin mokoma huone on – ja siellä tonttu-ukko saunojia vartioimassa vallan ympäri vuoden. Kirjassa muistutetaankin aiheellisesti:

”Sauna on erilainen paikka niin kuin joulu on erilainen aika. Se on aina, se kuuluu elämiseen, se tulee säännöllisesti, ja silti se on aina jotain toisenlaista, pientä juhlaa. Sauna on paikka, mutta se on myös aika, tietty hetki ja sitten se on tietty tapa olla. Kaikkea tätä yhtä aikaa. Mutta miksi saunassa viihtyy? Mistä tulee se merkillisen mukava tunnelma? Henki, löylyn ja lämmön henki. Sen kokee yksin ja sen kokee yhdessä.
Sauna ja tonttu liittyvät hyvin läheisesti yhteen. Löyly tarkoitti ennen juuri henkeä, ja päinvastoin. Ja tonttu taas, se kuului paikan henkeen. […] Tontulla oli kova työ huolehtia siitä, että ihmiset saunoivat oikein ja kunnolla, niin että paikka ja löylyn henki säilyivät hyvinä seuraavillekin tulijoille.” (s. 20)

Suomen kansan tonttuaarre pohtii myös sitä, mistä ja miten tonttuja nykypäivänä voi löytää, onko niitä ylipäänsä enää olemassa, ja jos on, miten niitä voisi suojella ja säilyttää. Tähän nostalgiahenkiseen äitihenkilöön iski varsin voimakkaasti ensimmäinen mainittu ohje: ”Tonttu viihtyy hyvin eilispäivässä, kannattaa siis pitää vähän eilistä mukana.” (s. 54) Sitä sopii ajatella. Menneisyys ei ole pelkkä taakka.

Suomen kansan tonttuaarre
Ari Jokisen kuvitus on sinänsä miellyttävää, muttei kaksilapsisen raatimme silmissä yltänyt aivan samalle tasolle kuin edeltävien tonttukirjaklassikoiden vastaavat. ”Ne toiset tontut oli oikeemman näköisiä”, totesi Martti, kun taas Aino moitti Suomen kansan tonttuaarteen tonttuja väärän värisiksi ja pelottaviksi. Värimaailma kiinnitti minunkin huomioni: utuiset värit toimivat kivasti tonttutematiikan kanssa, mutta jotenkin ne olivat myös äitilukijan silmään vääränlaisia, liian vaaleita. Pykälää persoonallisemman kuvituksen lisäksi kirja yltää ajoittain varsin syvällisiinkin pohdintoihin tontuista ja tonttuiluista, eivätkä kääpiöbloggarimme aina oikein jaksaneet pysyä mukana. Tonttujen aikakäsitystä ja ajantajua käsitellessä oli kofeiinivajeisen äidinkin ymmärryskyky välillä varsin kovilla, se myönnettäköön. Teksti käy määrältään ajoittain runsaan- ja raskaanpuoleiseksi, minkä vuoksi suosittelisin sitä ehkä hieman koetonttujamme vanhemmille tonttufaneille. Ehkä jopa sellaisille, jotka osaavat itse lukea.

Tiivistettynä:
Kuka: 
Eero Ojanen (teksti) & Ari Jokinen (kuvat ja graafinen suunnittelu)
Mitä: Suomen kansan tonttuaarre (Minerva, 2006)

Joulukalenteri

P.S. Kirjablogijoulukalenterin luukkua raotetaan tänään Kuuttaren lukupäiväkirjan sivuilla.

Advertisements