Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Potteroidi

Jossain vaiheessa kesää Martti sattui näkemään televisiosta pätkän Harry Potter -elokuvaa ja kuultuaan velhopojan seikkailuista olevan myös kirjasarjan, hän alkoi pyytää kaikella nelivuotiaan sitkeydellä ”sitä taikapoikakiljaa” iltasatuohjelmistoon. Voi, miten potteristiäitinsä sydän sykähtikään! Ennen myöntymistäni jouduin kuitenkin toteamaan, etten ole kirjaa reiluun vuosikymmeneen lukenut ja muistikuvani sen pelottavuudesta ovat vähän epämääräisiä. Ennen neljä- ja kaksivuotiaiden unilukemistoon päätymistään kirjan olisi siis läpäistävä äitiseula.

Niin, mitäpä sitä ei lastensa edestä tekisi. Olihan se kamalaa lukea yhtä muinaista suosikkikirjaa uudemman kerran. Oikeastaan ei. Minä nautin suunnattomasti. Potterin pojan ensiseikkailut olivat ihanaa lukumaratonin jälkeisen lukujumin karkoitusaineistoa, jonka lomassa pystyin hyvin lukemaan myös muita kirjoja, sillä hallitsin juonenkäänteet jo vanhastaan sen verran hyvin, ettei unohtamisen vaaraa ollut. Sitä paitsi koko sarjan sisällön suunnilleen hallitsevalle kirja on täynnä ihastuttavaa ennakointia. Sirius Musta mainitaan jo johdannossa, Bathilda Bagshot voi ilmeisesti varsin paljon paremmin kuin sarjan viimeisessä osassa, ja epäiläänpä kirjan loppupuolella Kalkaroksen lukevan ajatuksia (s. 241), mikä minussa aiheutti lievän hihittelyreaktion. Niin, voihan se olla, että Severus sellaista harrastaa. Hih!

Kirja on selkeästi lastenkirjamaisempi kuin muistinkaan, ja sen rakennekin poikkeaa hatarista muistikuvistani. Harry ystävineen nimittäin saapuu Tylypahkaan vasta, kun kirjasta on kulunut jo kolmannes, ja kirjan loppuratkaisukin vyörytetään varsin vauhdikkaasti lukijan pureskeltavaksi. Toisaalta käyttäähän Rowling tunnelman ja miljöön luomiseen ja lukijan ihastuksella leikittelyyn varsin mojovat sivumäärät myös hiljan lukemissani dekkareissaan, The Cuckoo’s Callingissa ja The Silkwormissä, joten sinänsä minun ei ehkä pitäisi olla aivan näin yllättynyt. Vaikka rauhallisemmin etenevä juoni onkin aivan parasta iltasatumateriaalia, eivät Martti ja Aino aivan vielä pääse velhopojan seikkailuista nauttimaan. En kutsuisi kirjaa varsinaisesti pelottavaksi, mutta tematiikaltaan se menee osittain sellaisille tasoille, joita en usko Martin pystyvän nelivuotiaan päänupissaan tarpeeksi käsittelemään – 2,5-vuotiaasta Ainosta puhumattakaan! Sen sijaan kymmenvuotiaan kummityttöni, jolle kirjan ostin syntymäpäivälahjaksi kesemmällä, kuvittelisin kirjasta nauttivan, kun hän vielä ehtisi kirjaan tarttua.

Jaana Kaparin suomennosta on puitu jo niin monta vuotta, etten itse siihen takerru sen enempää. En kuitenkaan voi olla mainitsematta, että tämän kirjasarjan suomennos sai minut haaveilemaan vuosikausiksi kääntäjän urasta. Esteeksi tuolle urapolulle muodostui lopulta se, että minä vihaan kääntämistä. Kaparin suomennos on kaikesta käännöskaunastani huolimatta kuitenkin riemastuttavaa lukemista, enkä malta odottaa, että pääsen sitä lapsilleni lukemaan Sitten Joskus. Tiedän nimittäin jo valmiiksi ainakin Martin ja Ainon saavan varsin paljon riemua revittyä moisesta kielellä leikittelystä, ja toivon hartaasti, että Maijasta kasvaa samanlainen solmukieli.

Rohkelikko-huivinen pöllökirjanmerkki on omaa tuotantoani. ;) Jonkin sortin ohje löytyy toisesta blogistani.

Rohkelikko-huivinen pöllökirjanmerkki on omaa tuotantoani. ;) Jonkin sortin ohje löytyy toisesta blogistani.

Tulevaisuuden päiväuniaikoja odotellessani jatkan iltasatueepoksen etsimistä, ja taidanpa ottaa asiakseni lukea Potter-sarjankin kokonaisuudessaan. Kolmeakymppiä lähestyvä ikäni on tuonut mukanaan roppakaupalla taipumusta nostalgiointiin, ja taidan ensi vuoden aikana tietoisesti lueskella vanhoja (wanhoja!) tuttuja kirjoja ainakin jonkin verran. Vaikka Dumbledore sanookin musiikin taikuuden ylittävän kaiken Tylypahkassa tehtävän (s. 143), väittäisin kirjallisuuden menevän vielä askeleen pidemmälle. Tämä tuskin yllättää teitä, mutta sanoinpa nyt kuitenkin.

Tiivistettynä:
Kuka:
Rowling, J. K.
Mitä: Harry Potter ja viisasten kivi (Tammi, 1998)
Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher’s Stone (Bloomsbury, 1997)
Suomennos: Jaana Kapari
Kansi: Mika Launis
Tuomio: 5/5 – Yksi maailman taianomaisimmista tarinoista jaksaa ilahduttaa kyynistä aikuislukijaakin.

P.S. Blogissa on nyt hieman hiljaisenpuoleista, sillä vähä vapaa-aikani kuluu yhden isommanpuoleisen blogiprojektin parissa – kerron lisää loppuviikosta, sillä ensi viikolla työn hedelmät tulevat (toivottavasti!) jo luettavaksenne!

Mainokset