Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovcin erityisen hienoksi kehuttu esikoisteos, otti ja sotki huolellisesti tehdyt aikatauluni täysin nököttäessään kirjaston pikavippihyllyssä. Pakkohan se oli luettavaksi ottaa, olihan? Kirjan vangitseva kansi oli sitä paitsi tunkenut alitajuntaani ja yöuniini satunnaisesti siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran jossain näin. Kaiken yleisen hehkutuksen jälkeen

Statovci kirjoittaa erään perheen tarinaa kahdesta näkökulmasta. Albaanityttö Emine Jugoslavian maaseudulta menee nuorena naimisiin unelmiensa prinssiltä vaikuttavan Bajramin kanssa, mutta vuosien saatossa Balkanin kuohunta vie perheen mennessään, eikä Bajramkaan ihan Prinssi Rohkeasta taida loppupeleissä mennä. Eminen ja Bajramin poika, Bekim, elää ja kasvaa täysin erilaisessa maailmassa, maassa ja kulttuurissa. Kirja katsoo Suomea ja suomalaisia maahanmuuttajien ja pakolaisten silmin, ja maalaa meistä varsin karun kuvan. Lukija jää toivomaan, että seuraava sukupolvi olisi edeltäjiään viisaampi ja avarakatseisempi.

Vuonna 1990 syntynyt Statovci on sangen nuori: pikkuveljeni ikää tarkalleen ottaen. Tunnen oloni varsin tätimäiseksi sanoessani hänen kirjoittavan ikäisekseen uskomattoman upeasti. Harva osaa kirjoittaa noin nuorena noin vakuuttavasti ja vaikuttavasti – tai vanhempanakaan! Erityisen yllättynyt olin siitä, että Emine kopahti sieluuni huomattavasti Bekimiä kovemmin. Vaikka hahmot ajoittain vaikuttavatkin karvan verran latteilta, melkeinpä karrikoiduilta, pysyy kokonaisuus kirjailijan hallussa ja lopputulema jää positiivisen puolelle.

”Kaikkien niiden vuosien aikana Bajram ei kertaakaan sanonut kiitos, vaikka hänellä oli siihen lukemattomia mahdollisuuksia. Ei siitä, että hänen suosikkipyyhkeensä oli aina puhdas ja käyttövalmis, ei siitä että hänen ei koskaan tarvinnut lähteä ilman aamupalaa, ei siitä että hänen kenkänsä olivat aina uuden näköiset, ei siitä että lapsemme eivät koskaan herättäneet häntä yöllä, ei siitä etten koskaan maininnut hänen kuorsaamisestaan eikä siitä etten ikinä jättänyt häntä tilanteeseen, jossa hän tarvitsi minua, sillä olin hänen elämässään paikalla aina. Mikään ei sattunut niin paljon kuin se, ettei hän kiittänyt – ei edes kaiken sen työn tekeminen, ikuinen mattojen tamppaamien, lattioiden ja seinien peseminen, pölyjen pyyhkiminen ja ruokien valmistaminen.” (s. 156)

Kansilieve hehkuttaa kyseessä olevan ”vavahduttava, symbolisesti latautunut” teos. En voi olla nyökyttelemättä hyväksyvästi varsinkin jälkimmäisen attribuutin kohdalla. Symboleita teos todellakin vilisee, niistä näkyvimpinä lienevät kissa ja käärme. Symboliikalla leikitelläänkin hienosti kautta linjan, mutta minut se jätti vähän kylmäksi: minulle symbolit eivät oikein auenneet. Tämä sinänsä ei ole mikään yllätys. Tiedän oikein hyvin olevani lukijana sangen yksinkertainen ja keskittyväni harvoin moneen kerronnan tasoon onnistuneesti. Tässä lienee syy siihen, miksi symbolikikkailu jätti suuhuni suoraan sanottuna vähän tekotaiteellisen maun, minkä tässä nyt julkisesti myönnän silläkin uhalla, että kommenttilaatikko on pian täynnä virtuaalisia lynkkausjoukkoja. Korostettakoon uudemman kerran tämän johtuvan siitä, että minun aivoparkani ei symboliikan tasolle yltänyt.

Vaikka symbolismi univelkaisen ja hidasjärkisen kotiäitilukijan järkiparan pään yli menikin niin, että suhahti, olin ja olen silti silmittömän vaikuttunut Statovcin taidosta käyttää ja käsitellä sanoja. Kissani Jugoslavian kieli on niin kertakaikkisen hienoa, että en oikein löydä edes sanoja sitä kuvailemaan.  Jo sen ansiosta yksin osasin uumoilla käsissäni olevan yksi vuoden hienoimmista kirjoista, vaikkakaan se ei omaan makuuni aivan iskenytkään.

”Ja hän sanoi, ettei hän ollut koskaan käynyt rakennuksen takana katsomassa, millainen se oli, koska se oli vain kissa.
Minun teki mieli sanoa että suu kiinni lihava typerys, mutta en ehtinyt tehdä sitä, kun olin jo silakanliukkaasti ja oravanovelasti siirtynyt rakennuksen taakse.” (s. 177)

Symbolien lisäksi kirja leikittelee useilla teemoilla. Maahanmuuttajuus, kansallinen ja kulttuurinen identiteetti ja seksuaalivähemmistöt ovat laajalti mediassa käsiteltyjä aiheita, joita kai tavallaan ”kuuluu” käsitellä positiivisessa valossa. Statovci ei tätä ohjetta aivan noudata, mikä minua viehättää suunnattomasti. Oman lukukokemukseni tärkeimmäksi kulmakiviksi nousivat hieman yllättäenkin lapsuustraumat ja isäsuhteet. Jos olisin Rohkea ja Tärkeä, uskaltaisin ehkä nostaa kissan pöydälle (höhö!) ja väittää, että kirjassa on kaksi tarinaa, joiden keskus- ja päähenkilönä on Bajram.

Minä en ikäväksekseni kirjalle ihan silmittömästi syttynyt, kuten jo mainitsinkin. Ymmärrän kuitenkin käsissäni olleen erinomaisen hienon kirjan ja upean esikoisen, joka ei vain omaan makuuni iskenyt tavalla, jota olisin toivonut. Jos en olisi jo valmiiksi istunut lattialla, olisin luultavasti pudonnut pehvalleni eilen Finlandia-palkinnon ehdokaslistan julkistusta katsoessani, sillä Statovcia ei joukkoon otettu. Onneksi ”edes” Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa valitsemassa oli kissaihmisiä.

Tiivistettynä:
Kuka:
Statovci, Pajtim
Mitä: Kissani Jugoslavia (Otava, 2014)
Tuomio: 4/5 – Vaikka kirja ei minun makuuni iskenyt tai ollut kriteereilläni 6/5-tasoa, kuten odotin, on kyseessä erinomaisen hieno ja häiritseväkin romaani, jonka hienoutta vain korostaa sen oleminen esikoisteos.

Advertisements