Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kansikuva lainattu kustantajalta.

Kansikuva lainattu kustantajalta.

Jokunen aika sitten muuan kirjastoreissulla oli tarkoitukseni vain palauttaa vanhoja lainoja, sillä luettavien kirjojen pinoni on kasvanut täysin mahdottomaksi. Missään nimessä tarkoitukseni ei ollut vilkaista viikon pikavippien1 hyllyä. Kyllähän sen arvaa, miten siinä sitten käy. Viaton vilkaisu vippihyllyn suuntaan ja kas, kainalossani oli kaksi (2!) vauhdilla luettavaa kirjaa, joista ensimmäisen, Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset, luin (ja blogasin!) heti samana päivänä. Seuraavana päivänä ahmin toisen kirjan, Alan Bradleyn dekkarin Kuolema ei ole lasten leikkiä, joka kiinnitti huomioni lähinnä ihastuttavan erilaisen kantensa perusteella. Takakansivilkaisu vahvisti mielikuvaani ”ihastuttavan erilaisesta”, ja nyt voin ilokseni todeta olleeni oikeassa.

”Ilmasta katsottuna miehen mieli muistuttaa varmasti aika tavalla Euroopassa risteileviä kanavia, joiden rantojen tallatuilla hinauspoluilla raskasjalkaiset kuormahevoset vetävät ajatuksia. Ei koskaan ole epäilystäkään, etteivät ne tuulesta tai myrskystä huolimatta saavuttaisi päämääräänsä seuraamalla yksinkertaista toisiinsa liittyvien reittien sarjaa.

Mutta jopa minun rajoittuneen kokemukseni mukaan naisen mieli muistuttaa enemmänkin laajaa ja kuhisevaa suota, joka tietää heti milloin joku muukalainen on – vaikkakin mailien päässä – pistänyt edes yhden varpaan sen vesiin. Ihmiset jotka puhuvat tästä ilmiöstä, ja joista suurin osa ei tiedä siitä yhtään mitään, kutsuvat sitä ’naisen vaistoksi’.” (s. 331)

Kuolema ei ole lasten leikkiä lumosi minut täysin mukaansa aina alkulehdiltä ja varsin raflaavasta alustaan loppuhuipennukseen ja -tasoittumiseen. Kirjan silmittömän brittiläinen miljöö miellytti minua suuresti, eikä vähiten siksi, että jokavuotinen Taru Sormusten Herrasta -lukuprojektini lähestyy loppuhuipennustaan. Saatoin mainiosti kuvitella Tolkienin piippuineen kävelemään ihastuttavassa maalaisidyllissä pitkin kylänraittia hobittimainen pilke silmäkulmassaan – olkoonkin, että tiedän vallan mainiosti, että Kirjailija eli Oxfordissa. Maailmansotien jälkeinen aika toimii idyllin kanssa mainiosti, ja kutkuttelee innostumiselimiäni erityisen paljon.

Sitä paitsi kirjan henkilötkin ovat mahtavia. Päähenkilönä ja minäkertojana edustava 11-vuotias Flavia de Luce, salapoliisi ja myrkkyintoilija, on ihastuttavan riemastuttava hahmo. Vaikka hänen tietyt luonteenpiirteensä, reaktionsa ja muut nyanssinsa eivät aina kovin uskottavilta vaikutakaan, on Flaviassa silti sitä kuuluisaa jotain, joka saa hänet tuntumaan inhimilliseltä ja realistiselta. Nuoren sankarittaremme silmien läpi nähtynä kirjan muut hahmot vaikuttavat melkeinpä karrikoiduilta luonteenpiirteiltään, pilkahduksia mustan ja valkoisen väliin jäävästä alueesta tipahtelee näkyviin vain harvakseltaan, mikä on erinomaisen hienoa ja uskottavaa sekin kertojan ollessa kaikesta huolimatta varsin lapsekas ja lapsellinen. Varsinkin Flavian absoluuttisen ilkeistä ja idioottimaisista isosiskoista lukiessaan ja heitä näennäisen täydelliseen ja erinomaiseen Flaviaan verratessaan sitä tulee väkisinkin muistaneeksi, ettei minäkertojaan voi tai kannata aina luottaa.

”Nyt näytti siltä, etteivät Daffy[-sisko]n aivot olleet pelkästään kuolleet, vaan että ne olivat alkaneet myös juoksettua.” (s. 117)

Bradley kirjoittaa taitaen ja kirjan tapahtuma-aikaa kunnioittaen – tai niin ainakin kuvittelen Laura Beckin sujuvan suomennoksen ansiosta. Kirjan juoni etenee verkkaisesti, ja itse murhatyö2 tulee jotenkin vähän yllätyksenä. Liekö syy idyllisessä miljöössä, jota jo hehkutin, tai siinä, että kirjan sivuista ehtii kääntyä lähes puolet, ennen kuin kukaan pääsee hengestään, sitä en osaa varmaksi sanoa. Oli miten oli, miljöön, karrikoidunpuoleisten henkilöiden ja verkkaisuuden ansiosta tämä lukija koki kirjan tunnelman jotenkin timburtonmaisena, olkoonkin, että kirjan kansilieve kertoo kirjasarjan filmatisointioikeuksien myydyn James Bond -ohjaaja Sam Mendesille.

Niin, kirjasarjan. Kuolema ei ole lasten leikkiä on Flavia de Lucesta kertovan, tällä hetkellä kuusiosaisen sarjan, toinen osa. Vaikka minultakin sarjan ensimmäinen osa, Piiraan maku makea (Bazar, 2014), oli vielä lukematta, en kokenut menettäväni juuri mitään. Bradley luo tunnelmaa ja esittelee hahmoja sen sortin antaumuksella, etten olisi varmaan edes hoksannut kirjan olevan osa sarjaa ilman Goodreadsia. Muutama viittaus edelliseen osaan oli mukaan mahtunut, mutta mitään suurempia spoilereita en tietääkseni bongannut. Sarjan seuraava osa, alkuperäiseltä nimeltään A Red Herring Without Mustard, ilmestyy suomennettuna ensi kesänä Bazarin kustantamana, ja IMDB:n mukaan sarjasta olisi tekeillä televisiosarja.

Nyt pitäisi siis enää päättää, odotanko kiltisti suomennosta vai syydänkö rahani englanninkielisiin versioihin. Minä tahdon nimittäin lukea lisää Flavian seikkailuista, ja mitä pikemmin sen parempi. Onneksi tuo Piiraan maku makea on vielä odottamassa!

Tiivistettynä:
Kuka: Bradley, Alan
Mitä: Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman’s Bag (Delacorte Press, 2010)
Suomennos: Laura Beck
Tuomio: 4/5 – Ihastuttavan erilainen dekkari, virkistävä ja viihdyttävä. Tätä sarjaa lisää ja pian!

1. Kirjastossa viikon pikalainat on nimetty Vippi-kirjoiksi. Minä olen jostain syystä lukaissut kyseessä olevan pikavippien, enkä pääse assosiaatiosta eroon.
2. Vaikka onkin dekkarigenreä ajatellen varsin olennainen osa juonta.

Mainokset