Kääpiökirjabloggari(e)n kauhistuttavat halloween-karjahdukset

Halloween 2014
Hyvää pyhäinpäivän aattoa itse kullekin säädylle! Kuten kaikki varmasti ovat havainneet, juhlistetaan tätä päivää erityisesti anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa kauhuviihteen ja karkinkerjäyksen parissa. Meidän perheeseemme ei (vielä?) karkkitaikeppostelu ole tietään löytänyt, mutta eipä olisi ensimmäinen päivä tämä, jolloin ovikelloa soittelisivat pienet kummitukset. Yrittänyttä ei laiteta!

Olemme me kuitenkin lasten toiveesta hieman juhlistaneet päivää – ja valmistautuneetkin siihen etukäteen katsomalla Tim Burtonin hienon animaatioelokuvan ”Painajainen ennen joulua” sekä lukemalla lastenhuoneen kirjahyllystä löytyneitä esimerkkejä ysärikauhusta. Luvassa siis yhden sortin klassikkomateriaalia, kun kääpiökirjabloggareiden kielenkannat päästetään irti. Ja kyllä, kääpiöitä on nyt kaksin kappalein, sillä bloggarinuraansa aloittelee nyt Aino, 2,5 vuotta, jonka kommentit tosin ovat lyhyenpuoleisia. Merkittäköön nekin muistiin yhtäkaikki. Olen kuitenkin helpottanut elämäänne hieman ”kääntämällä” parivuotiaan varsin epäselvästä puheenparresta helpommin ymmärrettävää. Vaikka minulle ”kummuli” on ihan selvästi ”kummitus”, tahdon säästää teiltä arvailun vaivan.

Noitien kirja

Aloitimme kauhistuttaviin tunnelmiin laskeutumisen iki-ihanan Maikki Harjanteen Noitien kirjalla (Otava, 1991). Omia lapsuusmuistojani henkivä kirja on kirpputorilöytö parin vuoden takaa. Muistan irvistelleeni hieman nähdessäni sen varsin suolaisen, muistaakseni viiden euron hintalapun, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt olemaan ostamattakaan sitä. Olen jo parina pääsiäisenä yrittänyt kirjaa lasten lukemistoon ottaa, mutta se ei ole ollut mikään kovin suuri menestys, eikä kirja vieläkään tehnyt lukijakuntaansa kovin suurta vaikutusta.

Martti:
”Tämä noitakirja ei ole minun lemppari. Sitä on vaikea lukea, ja kuvat on tollasia. Äidin mielestä ne on hienoja. Äiti on lukenut tätä kirjaa, kun se oli niin iso kuin minä. Ehkä silloin ei vielä ollut toisenmoisia kuvia keksitty. Ne noidat on kuitenkin kilttejä, mutta jotkut vähän pelkää niitä ja on kateellisia. Minäkin olen kateellinen, koska noidat lentää ja niillä on uima-allas olohuoneessa. Meillä ei ole uima-allasta missään huoneessa! Se noitatalo on melkein niin kuin muumitalo: ihan pyöreä ja korkea! Noidilla on niitä hassuja flunssaeläimiä [limalerppuja, äiti huom.], jotka voi aivastaa lapseen päin ja silloin lapselle tulee yskä ja nuha. Se on vähän tyhmää.

Noitakirja on varmaan kiva, jos on isompi lapsi kuin minä tai vaikka aikuinen. Oikeasti noitia ei ole olemassa tai sitten ne on ihan näkymättömiä. Tämä kirja ei kyllä pelottanut minua paitsi jotkut kohdat.”

Aino:
”En tykkää tästä. Pelkään noitaa ja pikkunorsua [limalerppua, äiti huom.]. Luetaan herra Hakkarainen -kirjaa!”

Totta puhuakseni luulen Martin olevan oikeilla jäljillä. Harjanteen minun silmääni kovin miellyttävä mutta kuitenkin sangen persoonallinen kuvitusjälki oli lapsille selvästi vaikeaa, ja tekstikin tuntui olevan vielä sen verran hankalasti pureskeltavaa, ettei se hankkinut riittää tyyppien mielenkiinnon ylläpitämiseen. Taisin itsekin olla jo esikouluikäinen kirjaa lehteillessäni, eli pari vuotta Marttia vanhempi. Minä kuitenkin nautin yhä edelleen kirjan annista, erityisesti noitien tapakulttuurista sekä tietty hienoista otuksista ja esineistä. Noitien tornitalon läpileikkauskuvat sykähdyttävät minua edelleen. Lapsena piirtelin niiden innoittamana aika paljonkin erilaisia noitataloja yhdessä serkkuni kanssa. Lisäksi kirjan yhtenä teemana on selvästi luonnon arvostaminen, mikä on aina mainiota.

Kuolemaa ja hautajaisia käsitelleet kappaleet kummastuttivat jälkikasvuani erityisesti: meillä kun käytössä on ns. se klassinen, kristinuskoon nojaava selitys taivaaseen menemisistä ja enkeleistä. Martti hiljeni kyseisen aukeaman jälkeen hetkeksi ja puuskahti sitten: ”No tuo on kyllä ihan satua ja hölynpölyä!” eikä asiasta keskusteltu sen enempää. Eiköhän sekin edessä ole lähitulevaisuudessa. Enkä minä kuitenkaan missään nimessä koe, että näistä asioista pitäisi vaieta, joten sinänsä turhaa mähinää tämäkin.

Lisättäköön kuitenkin äitilukijan nauttineen erityisesti kontinkielisistä loppusanoista (”Koinakinantti konunmintti kuolestanimintti.”) ja seuraavasta kappaleesta:

”Noidat elävät pitkän ja työteliään elämän. Yhdenkään noidan ei tiedetä kuolleen alle satavuotiaana. Pitkän elämän salaisuus on; eläminen sopusoinnussa luonnon kanssa, vedessä loikoilu ja lukeminen.”

Yötarinoita
Mauri Kunnas on meidän huushollimme kaikkien jäsenten suosikkeja. Seitsenkuisen Maijan mielipide toki saattaa vielä muuttua, mutta sen verran ponnekkaasti hän isosiskonsa Herra Hakkaraista paijaa, että rohkenen väittää hänen mukautuvan konsensukseen. Kunnaksen kauhistuttava klassikko, Hui kauhistus! (Otava, 1985), on niin ikään klassikkomateriaalia sekä minun että puolisoni lapsuudesta. Meidän kirjahyllystämme se löytyy Yötarinoita-yhteisniteestä (Otava, 2010) heti Yökirjan (Otava, 1984) jälkeen.

Martti:
”Tämä on hieno pelotuskirja! Siinä on monta eri tarinaa, ja voi lukea yhden nyt ja yhden sitten, kun on hampaat harjattu vaikka. [Aino] sanoo sitä herrahakkaraiskirjaksi, mutta ei siinä kyllä taida olla yhtään Herra Hakkaraisen kuvaa. Ne kuvat on kivoja, niissä on paljon juttuja. Niitä on kivempi katsoa joskus kuin kuunnella kirjaimia. Siinä on kyllä semmoinen vika silti, että mörkö on haisulin näköinen. Ehkä mörköjä on erilaisia.

Ne sadut on aika hauskoja niin kuin ne kuvatkin. Minä muistan ne melkein kaikki jo. Luuranko on mun lemppari, koska pääkalloja on oikeasti olemassa. Minunkin sisällä on ihan oikea luuranko ja pääkallo! Mutta se ei osaa kävellä itse, koska ei ole lihaksia.

Tämä pikkutarinapelotuskirja sopii lapsillekin. Paitsi ei vauvalle, koska vauva voi syödä sen tai repiä sen rikki, koska vauva ei vielä ymmärrä. Aikuisen pitää muistaa silti kertoa lapsille monta kertaa, ettei niitä asioita ole olemassa, koska lapsia voi silti pelottaa. Minä en pelkää silti, mutta joku muu voi.”

Aino:
”TÄMÄ ON HERRA HAKKARAINEN -KIRJA! Minä tykkään Herra Hakkaraisesta. On monta kummitusta ja mörköä. Anna minä lasken. Ja hämähäkkejä! Sillä on lakki. Ja mörön silmät aina piilossa. Hassua.”

Hieno on kyllä pelotuskirjaksi tämä Hui kauhistus! aikuisenkin lukijan silmään! Kunnaksen yksityiskohtia vilisevät kuvitukset ilahduttavat, ja varsinkin Ainon kanssa luettaessa tuppaavat nousemaan pääosaan jatkuvien ”MIKÄ TÄÄ ON?”- ja ”KATO, KATO!”-kiekaisujen desibelitason peitotessa lukijan äänenvoimakkuuden. Tarinat ovat mukavan lyhyitä pienemmänkin lapsen kanssa luettavaksi: jopa hiljattain seisomaan nousemaan oppinut Maija jaksoi kuunnella yhden läpeensä! Hahmot ovat tavallaan pelottavia, mutta kuitenkin niin sympaattisia, ettei edes arkaparkamme Aino niitä oikeasti pelännyt. Martti tosin uhostaan huolimatta oli nähnyt unta, jossa koira vei hänen jalkansa samaan tapaan kuin Leo Luurangolle kirjassa käy…

Kunnasmaiseen tyyliin kirjasta ihastuttavaa sanaleikittelyä ja kuvien yksityiskohdista löytyy takuuvarmasti seikkoja, jotka aukeutuvat parhaiten aikuisille. Minä ainakin hykertelin skotlantilaisjärvessä piileskelevälle merihirviölle nimeltään Nissinen ja kummitustalon lukemistoon kuuluva Edgar Allan Poe hymyilytti myös. Kertakaikkisen upea lastenkirja, joka on kestänyt ajan hammasta esimerkillisesti!

Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset

Hui kauhistuksen! jälkiruoaksi luimme saman kirjailijan teoksen Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset (Otava, 1996), joka on Ainon tämänhetkinen suosikki – ja jonka minä osaan ulkoa etuperin ja takaperin juuri tästä syystä. Nauravan mörön majatalon väki on toisaalta niin sympaattista, etten malta pistää kovin pahaksenikaan. Sitä paitsi kirjan nakerrettu yläkulma muistuttaa joka kerta yhdestä maailman parhaista karvaturreista, joka pentuaikanaan kirjaa yritti ahmia. (Terveisiä Mikkeliin!)

Martti:
”Jaa, tämä kirja taas. Siinä on sellainen mörköhotelli, mistä menee kello rikki ja uudessa kellossa asuu niitä nenäliinan näköisiä kummituksia. Voiko kummitus olla tehty paperista oikeasti? No kuitenkin, ne kummitukset tekee kaikkia vähän tuhmia temppuja, mutta se on vain siksi, että ne tahtoo nukkua. Äiti sanoo, että äitikin tahtoo olla kummitus, jos kummitukset saa nukkua niin paljon. Ne kummitukset näyttää myös vähän muumeilta, koska niillä on iso nenä ja ne on valkoisia.

Tämä ei ole niin pelottava kuin se toinen pelotuskirja, mutta aika kiva silti. Jos on vaikka sellainen lapsi, joka vähän helposti näkee pahaa unta, sen kannattaa lukea tätä eikä pelotuskirjaa. Ne kuvat on tässäkin kivoja, koska ne on piirtänyt se sama setä. Ja tässä on herra Hakkarainenkin.

Sen kulman on muuten syönyt ihan rikki varmaan [Maija].”

Aino:
”HERRA HAKKARAINEEEEEN! On kummituksia tässä kirjassa. Ei minua pelota lainkaan paljon. Kello sanoo tik-tak, DONG-DONG-DONG! Sitten pieni kummitus herää. Voi kummitus-parkaa! Ei saa nukkua, kun tulee kova ääni.”

Joudun tässä kohden tunnustamaan Kunnas-tietämättömyyteni, sillä en tiedä, seikkaileeko kirjan väki myös muissa Kunnaksen teoksissa. Arvaisin vastauksen olevan kieltävä, mutta rehellisyyden vuoksi myönnän, etten ole asiaa muistanut tahi jaksanut saati sitten viitsinyt selvittää. Oli miten oli, hahmot ovat mainioita ja tarinassa jo sen verran pituutta, että heihin ehtii vähän tutustuakin. Myönnän myös olleeni positiivisesti yllättynyt Ainon jaksettua kuunnella sen hievahtamatta alusta loppuun ainakin muutamalla ensimmäisellä kerralla, mutta omien kasvatuskykyjeni ja lapseni keskittymyskyvyn sijasta kiitos kuulunee tarinamaakarille.

Alkuun hieman poltergeist-henkiset kummitukset paljastuvatkin oikeastaan aika söpöiksi ja sympaattisiksi olioiksi, jotka ulkonäöltään muistuttavat vähän muumeja pyöreine, isoine nenineen. Meillä tämä johti pitkälliseen sanaharkkaan siitä, onko tämän kirjan kirjoittanut ”se sama täti”, joka muumienkin takana on. Hui kauhistuksen! kummitusperhe on ulkomuodoltaan vähän samanoloinen, mutta keskustelua aiheesta ei enää syntynyt, joten ehkä Marttikin on vihdoin hyväksynyt kantani siitä, ettei Mauri Kunnas ole Tove Janssonin alter ego tahi pseudonyymi.

Tässä kirjassa, muuten, on herra Hakkarainenkin, tuo tuleva vävyvuoheni, mikäli Aino saa tahtonsa läpi. Herrahakkaraiskirja on kuitenkin taloudessamme mitä ilmeisimmin yleisnimitys Kunnaksen teoksille, sillä sellaisiksi luetaan myös mm. Koirien Kalevala.

Skellingtorttu

Halloween-kirjoja lueskellaan ahkerasti varmasti vielä tämänkin päivän aikana. En silti epäile hetkeäkään, ettenkö itse vetäytyisi oman kirjani kanssa keittiöön mussuttamaan Jack Skellington -kakkua ja lukemaan vasta Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon pokannutta Kjell Westön Kangastus 38:a. Olen päässyt kuluneella viikolla nimittäin varsin mainioon lukuflow’hun, eikä sitä uskalla katkaista perjantaisiivouksen kaltaisten trivialiteettien vuoksikaan, mutta kauhu ei ole minun juttuni. Minä vietän siis halloween-iltani vähän vähemmän kammottavan lukemiston parissa, mutta entä te?

Mitä kauhistuttavaa teillä luetaan?
Erityisesti lastenkirjavinkit ovat tervetulleita!

Kääpiökirjabloggarin karjahduksia

Advertisements