Delijani: Jakarandapuun lapset

jakarandapuun lapset

Sahar Delijanin esikoisteos, Jakarandapuun lapset, päätyi luettavakseni monen sattuman sarjan tuloksena. Alkujaan tarkoitukseni ei nimittäin edes ollut käydä kirjastossa tuona päivänä, vaan päädyin sinne todettuani surukseni lähikirpputorin lopettaneen toimintansa. Koska materianhimoni jäi tyydyttämättä kirppistelyreissun tyssättyä, päädyin lainaamaan kirjastosta järkyttävän pinon nimikkeitä. Niistä Jakarandapuun lapset kiinnitti huomioni viikon pituisten Vippi-lainojen pöydältä kannellaan, ja pikaisen takakansivilkaisun jälkeen päätin napata kirjan mukaani. Pieneksi lehteilyksi tarkoitettu sohvalle istahtaminen kotiin saavuttuani kuitenkin karkasi käsistä ja päädyin hotkimaan koko kirjan vielä samana iltana.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin islamilaisen vallankumouksen vaikutuksesta muutaman sukulaisperheen elämään useamman sukupolven ajan: käsitellyksi tulevat niin vastavallankumouksellisten kohtelu ja traumat kuin heidän vanhempiensa ja lastensakin koettelemukset – seuraavaakin sukupolvea ehditään sivuta! Delijani kertoo lyhyessä esipuheessaan ammentaneensa oman perheensä ja sukunsa (lähi)historiasta teemoja ja aineistoa, minkä tahdon kuvitella tuoneen kirjaan ihan omanlaistaan intensiteettiään.

Niin, en minä oikein osaa kuvata lukukokemustani muilla sanoilla kuin intensiivisellä ja intiimillä. Fiktiiviseenkin perhehistoriaan ja -dynamiikkaan tutustuminen tällä tavalla tuntuu jotenkin tunkeilevalta tirkistelyltä, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, ettäkö se olisi ahmivaa lukijaa pätkänkään vertaa hidastanut. Intensiivisyydestä kertoo puolestaan lukutahtini lisäksi ehkä se, että ilmoitin Pikku kakkosen loppuessa1 miehelleni, että hän vastaa tänä iltana poikkeuksellisesti yksin Martin ja Ainon iltatoimista, vaikka yleensä toimituksessa harjoitetaan jonkin sortin yhteistyökuvioita. Mielelläni olisin Maijankin hänen niskoilleen sysännyt, mutta se imetys, se imetys. En vain kertakaikkiaan kyennyt laskemaan kirjaa näpeistäni niin pitkäksi aikaa, että olisin ehtinyt voidella lapselle iltapalavoileipää! En tiedä, johtuiko mukaansatempaavuus alkusivujen synnytys- ja vauvailukuvauksesta imetyksineen päivineen, henkilöhahmojen silkasta inhimillisyydestä vai jostain muusta, mutta minuun se puri kuin jokin terävähampainen peto-olento.

Niinpä niin. Minua koskettivat, kuten ehkä arvata saattaa, erityisesti kuvaukset lapsista ja lapsuudesta poikkeusoloissa. Pieni osa minusta ihmettelee tekopyhästi, miten vanhemmat saattoivat olla mukana vaarallisiksi tietämissään vastavallankumouspuuhissa, kun taas idealistinen hitunen pääkopassani julistaa, että niihän hyvät vanhemmat toimivat: pyrkivät luomaan lapsilleen paremman maailman, jossa elää. Yksinäisen ja sitäkin harvinaisemman kyyneleen Delijani onnistui tiristämään silmästäni juurikin tämän teeman tiimoilta jo sivulla 36, jossa vaikean synnytyksen jäljiltä heikko Azar saa tyttärensä ensimmäistä kertaa syliinsä odottaessaan kyyditystä takaisin vankilaan:

”Lapsi nukkui. Hengitys kohosi vaaleanpunaisten huulten raosta. Azar olisi tahtonut painaa tuon pienen, pehmeän olennon sydäntään vasten. […] Hän oli liian heikko. Hän vain piti lasta sylissään, ja huovan karkea pinta raapi hänen kämmeniään. Huopa hädin tuskin peitti lapsen kokonaan. Azarin sisällä kasvoi surun ja syyllisyyden aalto. Mitä hän oikein oli tehnyt kun oli saattanut tytön maailmaan, jossa hän ei päätynyt ensimmäisenä oman äitinsä vaan vanginvartijan syliin.” (s. 36-37)

Äidin syyllisyys taitaa olla universaalia. Jakarandapuun lapsien jälkeen sitä muistaa taas tovin suhteuttaa omat murheensa suurempaan mittakaavaan. En minä mikään Muumimamma täydellinen äiti ole, mutta huonomminkin voisi olla.

Delijani kuljettaa lukijaa sujuvasti edestakaisin 1980-luvun alun islamilaisen vallankumouksen jälkivuosien ja myöhempien, 1990- ja 2000-lukujen tapahtumien välillä. Välillä kronologian puute ja henkilöiden moninaisuus kävi hieman hankalaksi, mutta ainakin minä onnistuin useimmiten nopeahkosti ymmärtämään, kuka kukin on ja kenelle. Jäin pohtimaan, miten suuri osa hämääntymistäni juontui nimien kielellisestä outoudesta yhdistettynä niiden suureen määrään ja ajoittain hivenen epäselvästi esiin tuleviin sukulaisuussuhteisiin. Kertomus kuitenkin sulkee ympyränsä kauniisti jättäen lopun ja aikuisiksi kasvaneiden lasten kohtalot sopivasti auki. Kertakaikkiaan mainiota, sanon minä! Lapset tuntuvat kuitenkin Aale Tynniä mukaillakseni kasvaneet kauas äitiensä2 yli: vaikka (vasta)vallankumouksellinen henki heissä elääkin ja menneisyyden traumojen aaveet paikoilleen sitovatkin, he ovat päässeet eteenpäin ainakin jollain tapaa. Montakohan sukupolvea menee näiden kauheuksien unohtumiseen – ja onko sillä edes väliä, kun uusia, samanlaisia traumoja aiheutetaan jo seuraavalle sukupolvelle?

Jacaranda mimosifolia (kuva Wikimedia Commonsista)

Jacaranda mimosifolia (kuva Wikimedia Commonsista)

Jakarandapuun lapset tuo mieleeni lukion ensimmäisellä luokalla lukemani kiinalaiskirjailijan kulttuurivallankumouksen jälkipyykkiä käsitelleen kirjan, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Vallankumouksen jälkeisen asetelman lisäksi kirjoille on yhteistä se, että ne sijoittuvat kulttuuriin, jota en juuri tunne: en sen historiaa, en sen tapoja, enkä mitään muutakaan. Lähi-Itä vilkkuu uutisissa sen verran usein, että olisi varmasti enemmän kuin aiheellista ottaa alue erityissyyniin ensi vuonna – ainakin kirjallisuuden puolesta. Jääköön tämä vielä hetkeksi mietintämyssyyn märehdittäväksi. Varmaa on kuitenkin se, että Neda, Omid ja Šeida sukulaisineen pyörivät varmasti ajatuksissani ahkerasti tulevinakin päivinä.

Tiivistettynä:
Kuka:
Delijani, Sahar
Mitä: Jakarandapuun lapset (WSOY, 2014)
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (Simon & Schuster, 2013)
Suomennos: Laura Jänisniemi
Tuomio: 4/5 – Koskettava ja mukaansatempaava, intensiivinen ja intiimi kertomus, joka juontaa juurensa ja aiheensa ajasta ja paikasta, joita tunnen valitettavan vähän.

1. Ts. klo 18:00.
2. Ja isiensä. Viittaus Tynnin runoon ”Hymyily”.

Mainokset