Jansson: Sommarboken

SAMSUNG CSC

Nyt joku teistä katsahtaa ehkä näyttöään kauhistuneena ja ihmettelee, miten joku tonttu1 nyt Tove Janssonin ah-niin-ihanaa Kesäkirjaa lokakuussa lukee. Kyllähän se nyt kuuluu lukea, kuten nimikin käskee, kesällä. Siinä tapauksessa se joku olisi kovin väärässä. Katsokaahan, Kesäkirja on erinomaista luettavaa sellaiseen synkänpuoleiseen syyspäivään, jolloin sadepilvet ovat niin matalalla, että sanat loppuvat kesken, tai vaihtoehtoisesti kylmänkirpeään syysiltaan filtin2 alla höyryävä teemuki toisessa kädessä. Kun syksy ahdistaa, täytyy matkustaa ajassa joko eteen- tai taaksepäin, talveen tai kesään.

Minun Sommarbokenini on arvostelukappale Schildts & Söderströmiltä. Lämmin kiitos siitä, ett varmt tack till er. Kuten Boel Westinin Ord, bild, livistä kirjoittaessani jo vähän tuskastelinkin, käy ruotsiksi lukeminen nykyään tuskallisen hitaasti, mutta entisen tulevan ruotsinopettajan habitukseni ei vain kertakaikkiaan anna peräksi lukea Tove Janssonia suomeksi käännettynä. Vaikka käännös varmasti onnistunut ja taitaen tehty onkin, jotain katoaa aina, kuten me kaikki varmasti tiedämme. Janssonin kielen kohdalla en tahdo ottaa riskiä, sillä niin taiten taiteilija on sanojaan käyttänyt tässäkin kirjassa.

Sommarbokenin päähenkilöt, Sophia ja isoäiti3, ovat ihastuttava parivaljakko. Äitinsä menettänyt tyttö ja varsin vaikea vanhus, niin kertakaikkisen erilaisia, mutta kuitenkin toisilleen kamalan tärkeitä. Parin dynamiikkaa seuratessa sitä salaa alkaa itsekin haaveilla lapsenlapsista, vaikka tulevien lapsenlapsien vanhemmatkin ovat vielä aivan pikkuisia! Isoäidin ruttunaamaisuus on aina iskenyt minuun, ja hahmossa on jotain riemukkaan ja kertakaikkisen vanhaa. Vastaavaa muistan nähneeni vain Muumilaakson marraskuun Ruttuvaarissa, vaikkakin täysin eri muodossa. Kesän Tove Jansson -elämänkertapläjäyksien pohjalta muistelisin molempien kirjojen, kesäisen ja marraskuisen, enemmän tai vähemmän kietoutuvan Tove Janssonin äitisuhteeseen. Toisessa hän käsittelee äitinsä vanhuutta4, toisessa muumimammattomuutta ts. äidittömyyttä.

Ihmishahmoisten päähenkilöiden lisäksi Sommarbokenin päähenkilöksi nousee itse saaristomiljöö, jonka kirjailija selvästi ja tunnetusti tunsi paremmin kuin hyvin. Luontokuvaus on kertakaikkisen uskomatonta luettavaa ja saa kaltaiseni maakravunkin haaveilemaan saaristomökistä. Luontofiilistelijän lisäksi Sommarboken kutkuttelee introverttiminua: saaren väki elää ihastuttavan eristyneinä omassa kuplassaan. Elämänkaaren lähes vastakkaisten päiden välinen vuorovaikutus ja kesäisen luonnon kauneus muodostavat uskomattoman yhdistelmän.

”Sophia frågade hur det såg ut i himlen och hennes farmor svarade att kanske som dendär ängen, de gick förbi en hage vid byvägen och stannade för att titta. Det var mycket hett, landsvägen var vit och sprucken och alla växter vid dikesrenen hade dammiga blad. De gick in i hagen och satte sig i gräset som var högt och inte alls dammigt, där växte blåklockor och kattfot och smörblommor.
Finns det myror i himlen? frågade Sophia.
Nej sa farmorn och lade sig försiktigt på rygg […] och försökte sova i smyg.” (s. 43)

Minä en kuollaksenikaan osaa mieltää Sommarbokenia romaaniksi, eikä kai ole välttämättä tarviskaan. Novellikokoelmahan se pikemminkin on, olkoonkin, että novellit linkittyvät täydellisesti toisiinsa. Tämän vuoksi kirjan rakenne hipoo täydellisyyttä, mitä syyslukemistoon tulee: kirjaa on vaikea lukea liian nopeasti, eikä kannatakaan hosua. Parempi makustella kesää, vaikka ulkona kuinka puhaltaisi syysmyrsky.

Minun Sommarbokenini painos alkaa Mark Levengoodin esipuheella, jonka kummallisten tapojeni mukaan luin vasta viimeiseksi. Esipuheessaan herra Levengood vertaa Tove Janssonia Väinö Linnaan, jonka kirjat Levengoodia mukaillakseni ovat fantastisia, koska tämä suomalaisen kirjallisuuden graniitista veistetty monumentti oli kovasti työskentelevä lahjakas kirjailija, joka kirjoitti raskaasta työstä. Janssonin tekstit puolestaan ovat kevyitä, hänen kirjansa ihania, koska Tove oli ihana ihminen. ”Väinö flåsar, Tove dansar.” (s. 11) En voi olla nyökyttelemättä niin, että niskani uhkaa napsahtaa.

Sommarboken ei ehkä ole suurista suurin Tove-suosikkini, mutta erinomaisen hieno ja erityinen kirja se on siitä huolimatta. Upea oodi saaristolle, kesälle, perheille ja omassa kuplassa viihtymiselle.

Tiivistettynä:
Kuka:
Jansson, Tove
Mitä: Sommarboken (Schildts & Söderströms, 2014; alkup. 1972)
Kansi: Sanna Mander (kuva Tove Jansson)
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno ja erityinen kirja, vaikkakaan ei oma Tove-suosikkini. Upea oodi saaristolle, kesälle, isoäideille ja lapsenlapsille.
arvostelukappale (Schildts & Söderström)

1. ”Pun intended”, kuten täällä internetissä tavataan sanoa.
2. Isävainaani tapasi sanoa, että suomessa on kolme f-kirjaimella alkavaa sanaa: filtti, fati ja se kolmas on sen verran alatyylinen, että jääköön tässä yhteydessä mainitsematta. Kyseessä ei kuitenkaan ole fiski ts. viski. Oli miten oli, isä on minulle Kotustakin tärkeämpi, joten tällä normilla mennään.
3. Alkup. farmorn.
4. Ja omaansakin tietty!

 

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

 

Advertisements