Reynolds: Terästuulen yllä (+ Elisa Kirja -etukoodi)

Terästuulen yllä

Kansikuva lainattu Elisa Kirjasta.

Niin ihanan värikäs ja kaunis kuin syksy onkin, sitä alkaa pimenevien iltojen myötä haikailla jonnekin vähän kotikulmia kauemmas. Yleensä lukeminen on jo itsessään vallan mainio pakokeino meille tiukan budjetin kaukokaipailijoille, mutta tänä syksynä perusfiktio ei tuntunut tarpeeksi kaukaiselta. Tilanne vaati spefiä – ja kuin tilauksesta minulle tarjoutui Blogatin kautta mahdollisuus aiheeseen liittyvään yhteistyöhön Elisa Kirjan kanssa. Kiitos kaunis siis Elisan suuntaan!

Alastair Reynoldsin Terästuulen yllä oli oikeastaan vähän liiankin helppo valinta todellisuuspakoiluuni. Kovan tieteiskirjallisuuden kuuma nimi on yksi insinöörinsieluisen mieheni suosikkeja, ja kotikirjahyllystä löytyykin vinot pinot ”Reiskoja”, joista itse olen toistaiseksi lukenut vain Century Rainin. Miehen vienon myötävaikutuksen myötä nappasin Terästuulen puhelimeeni luettavaksi hoksatakseni muutamaa minuuttia myöhemmin kyseessä olevan Poseidonin lapset -kirjasarjan toinen osa. Onneksi Goodreads vakuutteli teoksen olevan paitsi jatko-osa myös toimivan itsenäisenä teoksena, jolloin uskaltauduin käymään tämän kirjan kimppuun lukematta sarjan ensimmäistä osaa, Muistoissa sininen maa.

Terästuulen yllä sijoittuu nelisensataa vuotta tulevaisuuteen, aikaan, jolloin planeettamme alkaa palautua ilmastonlämpenemisestä ja jolloin ihmiskunta toisaalta levittäytyy ympäri aurinkokuntaa ja lähettää ensimmäisiä uudisraivaajia uusille tähdille ja toisaalta on jakautunut kahtia ”tavallisiin” ihmisiin ja vetehisiin, biomuunneltuihin ihmisiin, jotka nimensä mukaan asuvat (valta)merissä. Kirjan päähenkilö tai oikeastaan päähenkilöt ovat Wikipedian mukaan sarjan ensimmäisen osan päähenkilön tytär kaksine klooneineen, jotka ovat hajaantuneet pitkin tunnettua maailmankaikkeutta. Värikoodein itsensä toisistaan erottavat Chikut Keltainen, Punainen ja Vihreä ovatkin varsin herkullinen päähenkilö, vaikka hahmo jotenkin vähän pinnalliseksi lopulta jääkin.

Valvontamaailmassa Mekanismin kanssa elävien ihmisten ja Mekanismista eroon pyristelevien vetehisten kahtiajako on herkullinen, ja siitä voi tahtoessaan lukea jos jonkinlaisia yhtymäkohtia nykypäivään. Kirja ei kuitenkaan varsinaisesti rakennu tämän kahtiajaon päälle, vaan pikemminkin näiden kahden luonnollisen älyn edustajan ja tekoälyn väliseen yhteenottoon. Kaikkialle lonkeroitaan levittänyt ja seittejään kutonut tekoäly aiheuttikin ainakin tässä lukijassa herkullista paranoiaa.

Reynolds todellakin tietää, miten scifiä kirjoitetaan. Tiedettä ja teknologiaa on mukana sen verran, että voitaneen rehellisesti puhua kovasta tieteiskirjallisuudesta, mutta toisaalta niihin ei takerruta liiaksi, jolloin minun kaltaiseni humanistisielukaan ei lukiessaan pääse tylsistymään. Taiteen ja genren sääntöjen mukaan loppuratkaisuun viitataan jo johdannossa, joskaan ratkaisu ei varsinaisesti mattoa lukijan jalkojen alta ehkä vedä, vaikka mokoma menisi ohi, kuten minulle kävi. Luulin viattoman oloisen sivulauseen viittaavan sarjan ensimmäiseen osaan, jonka tapahtumia (oletettavasti) kirjassa sujuvasti ajoittain sivutaan, ja vasta käydessäni läpi muistiinpanoja tätä tekstintynkää kirjoittaessani, tajusin, mitä olin ohittanut olankohautuksella.

Kirjan kieli on sujuvaa ja selkeää silloinkin, kun se käsittelee asioita, jotka eivät oikeastaan ole selkeitä nähneetkään, kuten nyt vaikkapa holoalukset vähän alle 13 prosenttiin valonnopeudesta kiihdyttäviä Chibesa-moottoreita. Olin lähes yhtä yllättynyt kuin mieheni, kun osasin referoida mokomien hienoudet kirjasta vahvistusta vilkaisematta. Reynolds käyttää suorastaan tolkuttomia määriä metaforia, jotka joko toimivat hienosti tai ovat niin tökeröitä, että naurattaa. Sama pätee pitkälti lennokkaan oloiseen kuvailuun, josta esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kimallus, joka oli ”sävyltään tarkalleen sama kuin pingviinin rintahöyhenten”. Sinänsä hieno kuvaus, mutta ainakin minun pingviinitietoudellani sen lopullinen merkitys jäi hieman avoimeksi.

Hannu Tervaharjun suomennos on pätevä, ja hämärien Century Rain -muistikuvieni perusteella mukailee hyvin Reynoldsin käyttämää puheenpartta. Ajoittain armas äidinkielemme kuitenkin vähän tökki. Kyse ei luultavasti ollut niinkään suomennoksesta vaan siitä, että mieheni tapaan1 olen tottunut lukemaan scifini englanniksi. Esimerkiksi tässä kirjassa esiintyvät tukirangat eivät oikein sanoneet minulle mitään, mutta exoskeleton sen sijaan saa aikaan useampia mielikuvia ja mielleyhtymiä. Toisaalta vetehinen on miljoonasti hienompi ja kuvaavampi sana kuin alkukielen merpeople. Sen verran on kuitenkin suomennoksesta nipotettava, että mikä ihme on ”isotytär”? Voiko kyseessä olla vain tyylikikkailu, vai onko alkukieli jäänyt häiritsemään suomentajaa niin, että tyttärentyttären tai lapsenlapsen sijaan ”granddaughter” on kääntynyt kirjaimellisesti?

Terästuulen yllä oli varsin mukavaa syyslukemista. Epämääräisen maailmantuskan ja tulevaisuudenpelon sijasta se tarjoili vähän optimistisempia näkymiä, jos muuan hallinnasta riistäytynyt tekoäly jätetään huomioimatta. Ja niin, pakkohan se Muistoissa sininen maakin on lukea, kun vain vastaan tulee. Sääli, ettei mokomaa Elisa Kirjasta löydy.

Niin, ja onhan minulla teille pieni Elisa Kirjan tarjoama lahjuskin. Koodilla KUMMAAETU voitte 12.10. asti ladata ilmaiseksi Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta -minuuttinovellikokoelman luettavaksenne. Lataushomma on iljettävän yksinkertainen ja helppo ainakin, jos minun tapaani käyttää Android-sovellusta tai tietokoneen nettiselaimen ja Android-sovelluksen yhteispeliä, ja sivulta löytyy kattavat ohjeet muillekin lukutavoille. Mars tutustumaan ja latailemaan, siis!

Tiivistettynä:
Kuka:
Reynolds, Alastair
Mitä: Terästuulen yllä (Like, 2014; Elisa Kirjassa)
Alkuteos: On the Steel Breeze (Victor Gollancz Ltd, 2013)
Suomennos: Hannu Tervaharju
Tuomio: 4/5 – Viihdyttävyydessään ja toimivuudessaan tappavan tehokasta laatusci-fiä.
arvostelukappale (Elisa Kirja)

1. Tai ehkä pikemminkin mieheni takia: hän se huushollimme pääasiallinen scifi-ihminen kuitenkin on.

Advertisements