Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Lapset sodassa 1918

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 on sujuvaa jatkumoa elokuussa aloittamalleni Ahdistavien Sotakirjojen Sarjalle, johon kuuluivat myös Ville Kivimäen Murtuneet mielet ja Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Minun osaltani Ihminen sodassa -lukuhaasteesta tuntuu muodostuneen epämääräinen oodi sisällissodalle, mutta tähän kirjaan olisin luultavasti tarttunut ilman haastettakin, sen verran mielenkiintoinen aihe on.

Lapset sodassa 1918 toimii hienona muistutuksena siitä, miten perustavan laatuisen murroksen lapsuus ja lapseus käsitteenä on käynyt kuluneen vuosisadan aikana läpi. Pekkalainen esittelee aihetta hienosti, ja on tässä teoksessa laskenut lapsiksi alle kuusitoistavuotiaat, mikä kuulostaa kaikki olosuhteet ottaen varsin pätevältä rajanvedolta. Nykylukijan korvaan kuulostaa huonolta vitsiltä, että vangittujen ja vankileirille vietyjen punakaartilaisten joukossa on ollut viisi (5!) vuotta vanha puuseppä. Lapsi on ollut yhden vuoden Marttiani vanhempi! Vaikka viisivuotiaan voi kuvitella joissain olosuhteissa olevan katsottavissa jonkin aatteen kannattajiksi, kiitos vanhempien suunnalta tulleen vaikutuksen, punaiseksi luokiteltujen joukosta löytyy myös vauvaikäisiä ja jopa vastasyntyneitä, jotka eivät varmastikaan ole sanoin tai toimin punaista ideologiaa edistäneet! Jos jo Mattilan ja Kempin vuoden 1918 kertovaa yleisteosta lukiessani kauhistelin kuvissa esiintyvien sotamiesten nuorta ikää, vetää Pekkalainen vielä pidemmän korren, kuten jo kirjan kannessa aseen kanssa poseeraava noin 12-vuotias Paavo Työppönen ja tämän tekstin kuvituksena oleva kuva suojeluskuntalaisista ehkä antaa ymmärtää.

Suojeluskuntalaisia

Toisaalta kirjan nimi on ehkä hieman harhaanjohtava. Sotatapahtumista ei puhuta juuri lainkaan, vaan aiheena on pikemminkin tavalla tai kolmannella punaisiksi luokiteltavien tai ainakin punaisiksi luokiteltujen lasten kohtalot varsinaisten taistelujen tauottua. Toisaalta juuri tämä tekee tapauksista tavallaan järkyttävämpiä. Jollain kierolla tapaa ymmärtäisin ehkä vielä taistelujen tuoksinnassa tapahtuneet kauheudet, mutta että viikkoja ja kuukausia niiden jälkeenkin! Oloni oli kohtuullisen kamala lukiessani, miten yksivuotias Salme kuoli nälkään äitinsä tyhjentyneelle rinnalle ja Salmen kolmevuotias sisko Signe niin ikään saman vankileirille vieneen junamatkan aikana pyytäen äitiään pitämään kädestä kiinni (s. 218), kun samalla imetin omaa lastani kaksi- ja neljävuotiaiden nukkuessa vuoteissaan. Vankileirien menosta tuli mieleen lähinnä kaksi vuosikymmentä myöhemmin Saksan vallassa olleilla alueilla vallinnut meno.

Kirja tuo muiltakin osin esille mielenkiintoisia piirteitä sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta: koulutuksen taso (tai sen puute) ja yhteiskunnan nykyvinkkelistä uskomattoman raju kahtiajako. En voinut olla huomaamatta sitäkään, miten paljon vankileireille joutuneiden punakaartilaislasten nimissä oli matronyymejä perinteisten patronyymien sijasta. Suurelta tuntuva osa lapsista oli siis avioliiton ulkopuolella syntyneitä, mikä tuohon aikaan oli, kuten varmasti kaikki tietävät, varsin erisorttinen asia kuin nykymaailmassa.

Eipä tämä faktapainotteinen ja sisällissotasuuntautunut sotakirjalukuhaaste mielestäni mitenkään huono juttu kuitenkaan ole: vielä puoli vuotta sitten tietoni mokomasta sodasta olivat varsin pintapuolisia ja suurpiirteisiä, mutta sittemmin tilanne on korjaantunut kummasti. Lisäksi olen päässyt keskustelemaan aiheesta paitsi omien isovanhempieni myös mieheni mokomien kanssa, ja nähnyt, miten kauan sodan haavat ovat vaivanneet: välillisesti niiden vaikutuksia näkyy minussa ja lapsissanikin! Esimerkkinä mainittakoon kuopukseni nimirimpsu, jossa näkyy Pekkalankin mainitsema ”punasukuisten” lasten vainoaminen mm. koululaitoksen piirissä vielä pitkään sisällissodan jälkeenkin: Maijan toiset nimet tulevat mieheni isovanhemmilta, joista toinen syntyi 1938, tasan 20 vuotta sisällissodan jälkeen, mutta lasta kasteelle vietäessä ei pappi suostunut antamaan hänelle nimeksi Mariaa, sillä kastettavan isä oli taistellut punaisten puolella. Eihän punikkien lapsille kristittyjen nimiä sovi antaa! Vastaavia kertomuksia löytyy varmasti jokaisesta pidemmän linjan ns. duunarisuvusta.

Luvut puhuvat karua kieltään: sodan aikana kaatuneiksi merkittyjä, surmattuja, muilla tavoin kuolleita ja kadonneita lapsia oli yhteensä ainakin 301. Vankileireille vietiin lähes 1500 punaiseksi katsottua lasta, joista kuoli 104: heistä kaksikymmentä ammuttiin. (s. 367) Luvut ovat epätarkkoja aineiston laadun tason hurjasta vaihtelusta johtuen, mutta virhemarginaalin huomioon ottaenkin luvut ovat suuria. Toisaalta eikö jokainen kuollut lapsi ole liikaa? Niin taitaa kyllä olla jokainen sodan kauhut kokemaan joutuvakin lapsi.

Ihminen sodassa

Kirjan luettuani ja osin jo sitä lukiessani podin epämääräistä ja järjellä ajateltuna täysin aiheetonta huonoa omatuntoa. Minun esivanhempani Pohjois-Satakunnassa ovat joko jättäytyneet taistelujen ulkopuolelle ja onnistuneet pysymään jonkin ihmeen kaupalla puolueettomina tai tarttuneet punaisten tarjoamiin aseisiin. Miksi siis kärvistelisin tunnontuskissa enimmäkseen valkoisten käsissä menehtyneiden ”punaisten” lasten vuoksi? Tiedä häntä, ehkä kyseessä oli vain joku erityinen ahdistuksen muoto, mutta lopulta päädyin viemään Kalevankankaan hautausmaan punaisten muistomerkille kynttilän. Ajatus tuntui kovin sopivalta, sillä olihan muistomerkin suunnitellut Jussi Hietanen yksi kirjassa mainituista lapsivangeista!

Ajoittaisesta lukujen vyöryttämisestä johtuvasta puuduttavuudestaan huolimatta kirja on maanisuuteen asti mielenkiintoinen ja antaa ajattelemisen aihetta yhdelle jos toisellekin. Jos ei muuta, se saa lukijan tuntemaan taas kerran äärimmäisen syvää kiitollisuutta siitä, ettei ole syntynyt vuosisataa aiemmin, jälkikasvusta puhumattakaan.

Tiivistettynä:
Kuka:
Pekkalainen, Tuulikki
Mitä: Lapset sodassa 1918 (Tammi, 2014)
Tuomio: 4/5 – Ajatuksen aihetta antava ja ahdistavakin teos, joka kertoo kaiken tarpeellisen ja vähän enemmänkin lapsista ja heidän kohtaloistaan sisällissodassa tai ainakin sen jälkeen.

Advertisements