Kivimäki: Murtuneet mielet

Kuva lainattu kustantajalta.

Kuva lainattu kustantajalta.

Äiteilyvelvollisuudet ovat kiilanneet blogielämän edelle ainakin toistaiseksi. En ole yli viikkoon jaksanut edes avata kirjaa saati sitten kirjoittaa, kiitos päivä(uni)rytmiään myllänneen jälkikasvuni: yksi ei nuku päivisin enää lainkaan, kaksi muuta eivät vahingossakaan ummista silmiään samanaikaisesti ja illatkin tuppaavat venymään sen verran myöhäisiksi, että kuopuksen kuukahdettua en jaksa enää oikein muuta kuin käydä pesulla ja mönkiä seuraksi. Lisätään soppaan viisikuukautisrokotuksia, flunssaa, kerhonaloituksia, (miehen) uusi työpaikka ja pienimuotoinen elämäntaparemonttiprojekti – kyllä näitä (teko)syitä löytyy. Onneksi ehdin ennen ex tempore -taukoni alkua lukea vähän varastoon, ja tuota bloggaamattomien kirjojen pinoa olisi tarkoitukseni nyt ensialkuun pienentää. Luvassa ainakin sotimisia, tonttuiluja ja Janssoneita.

Minulla ja miehelläni on ollut jo muutaman vuoden jos nyt ei aivan sanaton niin ainakin hyvin vähäsanainen sopimus, jonka mukaan hän ostaa minulle joululahjaksi senvuotisen Finlandia-voittajan. Viime vuonna yritin kuitenkin saada diiliin pientä poikkeusta: pyysin tonttuilemaan lähdössä olemaa miestäni tuomaan minulle vuoden 2013 Tieto-Finlandia-voittajan, Ville Kivimäen Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt, joten kuusen alta löytyi perinteinen Finlandia-voittaja1. Kesäkuukausina, lukuinnon löydyttyä uudemman kerran vauvan syntymän jälkeen, uskalsin viimein klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, ja varsin pian sainkin kirjan luettavaksi hakea. Aikamoinen lukukokemus siitä kehkeytyikin!

Murtuneet mielet

Maamme edellisissä sodissa, niissä kolmessa toisen maailmansodan melskeisiin laskettavissa, noin 18 000 sotilasta joutui Kivimäen mukaan psykiatriseen hoitoon. Luku on yllättävän suuri sinälläänkin, ottaen huomioon miten vähän2 aiheesta on ennen Murtuneita mieliä julkisesti puhuttu, ja kaiken lisäksi Kivimäki lisää, että nämä hoitoon ”joutuneet” tapaukset ovat niitä oikeasti vaikeita tapauksia. ”Helpommat” saivat lepäillä hetken, minkä jälkeen heidät palautettiin rintamalle. Kirjassaan Kivimäki korostaakin, että osalla sodanaikaisista mielenterveyspotilaista diagnosoitaisiin nykyään ainakin lievää jälkeenjääneisyyttä tai heikkolahjaisuutta. Kun Runeberg-romantiikkaan tottuneen kirjabloggarin mieli kiitää automaattisesti Sven Tuuvaan, pääsee Kivimäki näpäyttämään: ”Runebergiläinen ihanne Sven Tuuva -tyyppisestä suomalaissoturista oli vanhentunut; nykyaikaisessa sodassa tällainen yksinkertainen mies jäi auttamatta alakynteen.3 Toisaalta ”jälkeenjääneisyyttä” selittänee osaltaan myös tuonaikaisen koulutuksen tason vaihtelu, josta Kivimäkikin huomauttaa.

Murtuneet mielet on rakenteeltaan sujuva, ja sen sisältö on jaoteltu selkeästi. Esimerkkitapaukset ovat yksinkertaisuudessaan koskettavia ja tuovat lukuromaanin tuntua hieman, noh, ajoittain kuivahkoon kirjaan. Murtuneiden mielten ympärillä leijui jonkin sortin tenttikirjavärähtelyjä, ja minä näin jopa unta siitä, että subjektiivisen bloggauksen sijasta jouduin vastaamaan tenttikysymyksiin kirjasta. Toisaalta voiko tällaisesta aiheesta kovin viihdyttävästi kirjoittaakaan? Tenttiuni ei silti todellakaan ollut ainoa uni, jonka kirja alitajunnastani triggeröi. Kirjan lähdemateriaali ja sitä kautta sisältö ovat jollain tapaa niin hirmuisia ja hirmuisen koskettavia, että ne tunkivat valmiiksi pureskeltuina ja jaoteltuinakin uniini. Päädyinkin lukemaan kirjan jälkimmäisen puolikkaan yhdessä illassa ihan vain päästäkseni kirjasta kauniisti sanottuna eroon.

Sota-aikaisten mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmät olivat vähintäänkin barbaarisen oloisia: insuliinishokki, sähköshokit ja varsinkin Cardiazol-hoito nostattivat niskakarvojani. Kuvaavaa lienee se, että niitä käytettiin myös kurinpitomenetelminä. Toisaalta, kun otetaan mieltä järkyttäneiden tekijöiden luonne, ei ”lääkkeiltäkään” voi kai mitään vähempää odottaa. Olivathan lääkäritkin vähän pihalla ja sotapsykiatria alana tuolloin vielä täysin lapsenkengissään. Edes diagnoosien nimien suhteen ei vallinnut Suomen kokoisessakaan pläntissä yksimielisyyttä. Tämän lisäksi diagnostiseen soppaan saatettiin heittää vuoden 1917 sodan kaiut ja aaveet: (oletettavasti) valkoisia sympatiseeraava lääkäri ei todennäköisesti suhtautunut lähtökohdiltaan punaiseen potilaaseen yhtä armollisesti kuin valkoisempaan sotamieheen. Kuten Kivimäki huomauttaa:

”[S]otapsykiatrisessa diagnostiikassa ei ollut kyse puhtaasti tieteellispohjaisista olettamuksista ja havainnoista, vaan se liittyi läheisesti ideologis-moraalisiin käsityksiin yhteisestä hyvästä, kansalaisuudesta, normaaliudesta, kansakunnasta sekä myös psykiatrien henkilökohtaisiin arvoihin ja normeihin. Lopuksi tähän yhtälöön tuli mukaan itse potilas oireineen, asenteineen ja kokemuksineen.” (319-20)

Länsimaisessa yhteiskunnassa laajalti sotaa edeltäneenä aikana vallalla olleet ajatukset rotuopeista, sosiaalisesta darwinismista ja eugenetiikassa vaikuttivat myös suomalaislääkärien ajatteluun. Eräskin Kivimäen siteeraama suomalaislääkäri näki mieleltään sairastuneet sotilaat syöpänä! Kirjassaan Hitlerin raivottaret: Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä Wendy Lower viittaa huhuihin, joiden mukaan aseveljemme olisivat suojelleet saksalaista rotuaan tykistökeskityksien traumatisoimilta epäihmisiltä eutanasian keinoin, mutta myöntää, ettei ole löytänyt huhujen tueksi todisteita. Näennäisen pelkuriuden ja yleensäkin mielisairauden stigmoja pelättiin eikä lainkaan aiheetta, ja kuten Kivimäki muistuttaa, vielä 1990-luvullakin sodan suoraan aiheuttamia henkisiä vammoja pidettiin vähempiarvoisina kuin fyysisiä vammoja. Onko ihmekään, ettei aiheesta ole juuri puhuttu?

”Sotilas suojakuopassaan, ””poterossa”” keskityksen aikana.” Lähde SA-kuva.

Annoin Murtuneille mielille ensin arvosanaksi kolmosen, koska enhän minä taivaan tähden kirjasta subjektiivisella tasolla, jota blogissani pyrin korostamaan, millään muotoa tykännyt. Kohotin sen sittemmin täydeksi vitoseksi objektiivisemman tarkastelun jälkeen: tämä on aihe, josta täytyy puhua, jota täytyy tutkia, ja Kivimäki on tehnyt työnsä esimerkillisesti. Sama se, paljonko tulosten lukeminen yhtä tamperelaiskotiäitiä ahdistaa. Kirja avaa pumpulissa kasvaneen lukijan silmiä kaikille sotakokemuksille, ja ajoittaisesta kuivakkuudestaan huolimatta on upeasti toteutettu yksinkertaisuudessaan hienosta kannesta varsin kunnioitettavan pituisiin viite- ja lähdeluetteloihin. Ja mitä siihen kuivakkuuteen tulee, ei Kivimäkeä siitäkään sovi liikaa ripittää. Hän näpäyttää kirjan varsinaisen tekstiosion loppusuoralla tiettyä, sotaa romantisoivaa kansanosaa:

”On ymmärrettävää ja arvostettavaa, että suomalaiset haluavat kunnioittaa harvalukuisaksi käynyttä sotasukupolvea. Valitettavasti tämän kunnianosoituksen varjolla on myös pönkitetty militantteja, rasisitisia ja kiihkoisänmaallisia menneisyyden tulkintoja, jotka perustuvat vääristyneen monoliittimaiselle ja poissulkevalle sankarikuvalle sodasta.”

Tiivistettynä:
Kuka:
Kivimäki, Ville
Mitä: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. (WSOY, 2013)
Kansi: Mika Tuominen
Tuomio: 5/5 – Hieno ja Tärkeä Kirja isoilla alkukirjaimilla.

1. Jokapäiväinen elämämme on jäänyt toistaiseksi lukematta, mutta toivottavasti tässä syksyn myötä…
2. Ei lainkaan!
3. En valitettavasti ole kirjoittanut itselleni tämän lainauksen sivunumeroa, ja kirjakin on jo palautettu kirjastoon.

Ihminen sodassa

Mainokset