Jansson: Kuinkas sitten kävikään (Kääpiökirjabloggarin karjahduksia)

Kansikuva lainattu kustantajalta.

Kansikuva lainattu kustantajalta.

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? on näin varovasti ja hivenen subjektiivisesti todettuna maailmanhistorian paras suomalainen lastenkirja. Kuvat ovat kauniita, tarina upea ja riimittelyt soljuvat luettaessa kauniisti molemmilla kotimaisilla. Kirja on myös ainoa Janssonin lastenkirja, josta minulla on selkeähköt muistikuvat omasta lapsuudestani: en muista romaaneja minulle koskaan luetun, mutta tämä oli kirjastosta useampaan kertaan lainassa. Samoin sarjakuvat, mutta niiden ”puhtaaksi” lastenkirjallisuudeksi luokittelu on ehkä hivenen kyseenalaista.

Omien lasteni kanssa olemme selailleen tuota ihanaista teosta jo pitkään, mutta vasta vuoden verran olen malttanut lukea kirjaa säännönmukaisesti kunnolla, runomuotoista tekstiä lukien. Aiemmin lasten kärsivällisyys ja/tai keskittymiskyky tuli kriittisesti vastaan, ja lukuhetket tuppasivat jäädä lyhyiksi, joten päädyin kertomaan tarinaa pitkälti omin sanoin, vain valikoivasti riimittelyjä siteeraten. Aivan ongelmaton taktiikkani ei ole ollut, kuten seuraavasta käy selville:

”Tämä on hauska muumikirja. Sen on kirjoittanut se vanha, kuollut täti, jolla on valkoiset hiukset ja joka tykkäsi Tuu-tikista. Minä näin sen tädin kuvan siellä Muumilaaksossa, siellä muumimuseossa, mutta unohdin sen nimen jo monta kertaa. Siinä kirjassa Muumipeikko on mennyt pitkälle kauppaan hakemaan maitoa sellaisella purkilla, koska ennenvanhaan ei kukaan vielä ollut keksinyt maitotölkkejä, ja sitten se seikkailee kaikkea.

Sitä satua on vähän vaikea kuunnella, koska se on semmoinen… (Äiti, mikä se on, kun se kuulostaa oudolta ne kaikki sanat?) Se on runo. Mutta silti se on ihan kiva. Meillä on se kirja omana ruotsiksi ja sitä äiti lukee joskus ilman runosanoja. Joskus äiti lukee sitä ruotsiksi, kun se kuulostaa kivalta, vaikka ei me [Ainon] kanssa ymmärretä sitä. Suomenkielinen on kirjaston kirja.

Hienoin sivu on imurisivu ja hattivattisivu. Kaikissa sivuissa on reikiä, mutta ne ei ole oikeasti rikki, vaan ne on tarkoituksella leikattu. Se on hienoa varmaan. Paitsi meidän kirja on oikeasti rikki, kun minä vahingossa revin sitä. Ei kun se taisi olla [Aino] sittenkin. Äiti teippaa sen kohta ehjäksi. Lopuksi siihen jää niin pieni reikä, ettei siitä mahdu edes Myy! Muurahainen voisi ehkä mahtua. Pikku Myy on hassu. Ja se Vilijonkka1 kanssa on hassu. Muumimamma on kaunis ja [Aino] tykkää siitä kuvasta. Minä en tiedä, miksi se maito muuttuu piimäksi eikä tule pois sieltä maitopurkista, vaikka piimä tulee pois piimätölkistä kyllä. Sen pitäisi muuttua mieluummin voiksi.

Kaikki lapset voi lukea tämän kirjan, mutta jos pelkää hattivatteja, voi olla vähän varovainen.”

Jos ei muista, miten päin U kirjoitetaan, on parasta kirjoittaa yksi molemminperin. Näin todennäköisesti edes toinen on oikein.

Muumipeikko ja Myy. (Jos ei muista, miten päin U kirjoitetaan, on parasta kirjoittaa yksi molemminperin. Näin todennäköisesti edes toinen on oikein.)

Ennen kuluneen kesän Jansson-elämänkertarysäystä en osannut aivan täysillä arvostaa kirjan reiällisyyttä ja sen innovatiivisuutta väriensä suhteen. En vain kuollaksenikaan muista, esittelikö kyseistä asiaa Boel Westin Tove Jansson: Ord, bild, livissä vai Tuula Karjalainen Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta -teoksessaan. Muistaisikohan joku parempimuistinen? Oli miten oli, kirjan visuaalinen vaikuttavuus ei ainakaan heikentynyt Jansson-tietouden lisäännyttyä parilla pykälällä.

piimäävoita

Martin tapaan jäin miettimään maidon kohtaloa. Varmastihan maito hapantuu, kun noin pitkään seikkaillaan, mutta voiko kiinteä(hkö)ksi hapantuneesta maidosta oikeasti puhua piimänä, kuten Hannes Korpi-Anttilan suomennoksessa tehdään. Myös alkuperäistekstissä maito hapantuu, ja olen sujuvasti puhunut lapsilleni omin sanoin lukiessani höpöjä väittäessäni sen muuttuneen voiksi, mikä mielestäni olisi satumaisempi ratkaisu. Hämmentävää, sanonpa vain. Nyt kun suomennos tuli mainittua, mainittakoon myös se, että minä suosin ruotsinkielistä. Liekö kyse snobbailusta vai Janssonin taidosta sanojen(kin) kanssa, mutta näin se on. Suomennoksessa ei ole tosin siinäkään mitään vikaa, päinvastoin. Makuasioita, kait.

Minun ei liene tarvetta hehkuttaa kirjaa sen enempää. Kyseessä on yksi ehdottomista Jansson-suosikeistani, joka jää jälkeen ehkä vain Taikatalvelle ja mahdollisesti jakaa kakkossijan Kuka lohduttaisi Nyytiä? -ihanuuden kanssa. Janssonin kädenjälki saa niin lapset kuin aikuisetkin hihittelemään innoissaan ja huokailemaan ihastuksissaan. Kaikki ne yksityiskohdat, ne värit ja – noh, kaikki! Olettehan huomanneet, miten ”kadonnut” pikku Myy seuraa Muumipeikon ja Mymmelin mukana joka aukeamalla? Silkkaa parhautta.

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

Tiivistettynä
Kuka:
Jansson, Tove
Mitä: Kuinkas sitten kävikään? kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja pikku Myystä. (WSOY, 1952/2004)
Alkuteos: Hur gick det sen? boken om Mumlan, Mumintrollet och lilla My (Schildts, 1952)
Suomennos: Hannes Korpi-Anttila
Tuomio: 5/5 – Omista subjektiivisista syistäni (tai muutenkaan) en voi olla antamatta kirjalle täysiä pisteitä. Ihana kirja luettavaksi niin lapsille kuin aikuisillekin.

1. Oik. Vilivinkka, blog. huom.

Kääpiökirjabloggarin karjahduksia

Advertisements