Ekebom: Kummituslapsi

Kummituslapsi

Toissaviikkoisella kirjastovisiitillä otti silmääni uutuushyllyn alareunasta erinäköinen kirja. Adjektiiviattribuutti on ehkä vähän tylsä, mutta juuri sitä minä kirjan nähdessäni ajattelin. Koska en oikein löytänyt itselleni mitään luettavaa, otin kirjan mukaani katsomatta sen tarkemmin, mistä se kertoo. Vasta kotiinpäin suunnanneessa bussissa hoksasin lainanneeni sarjakuvan. Tilaukseen Terhi Ekebomin herkkä ja kaunis Kummituslapsi sitten tulikin, kun sain luettua Ville Kivimäen Särkyneet mielet, joka useamman yön oli tunkenut uniini, eikä lainkaan hyvällä tapaa. Nukkumaanmenoaikaan ahmittunakin kirja kosketti ja vei ajatukset pois sotatraumoista – myös niistä kolmannen käden sellaisista, joita Kivimäen kirja tässä lukijassa aiheutti.1

Kuten Janssonin sisarusten Muumi-sarjakuvista kirjoittaessani totesinkin, koen sarjakuvista kirjoittamisen vähän vaikeana. En pidä itseäni visuaalisena tai taiteellisena ihmisenä, mikä kasvattaa kirjoituskynnystä entisestään. Jonkin muiston tahdon kuitenkin Kummituslapsesta ylös saada, joten yritettävä on.

Kummituslapsi (Ekebom)

Kirjan yleistunnelma on hieman hämmentävä, jonkin sortin genrejen yhteentörmäys. Yritin vasta kuvailla sitä miehelleni sanoin: ”Jos Tim Burton tekisi elokuvan Studio Ghiblille, se olisi tällainen.” Asiaan erityisemmin perehtymättä väitän luupäisesti Ekebomin piirrostyylin olevan länsimaista, mutta tematiikka ja kuvasto miljöötä myöten menevät Japanin suunnalle.

Toisaalta kirja tuo laatuanimen lisäksi mieleen paitsi sen kuuluisan, Hemingwayn niskoille sysätyn kuusisanaisen romaanin (”For sale: Baby shoes, never worn.”) paitsi kuvilla, joissa päähenkilö, nimetön ja lapseton nainen, laittaa vaatekaapiinsa lapsen kengät, myös sillä, miten Ekebom ei kerro liikaa, vaan vain hädin tuskin kaiken olennaisen. Päävastuu jää lukijalle – tai oikeastaan katsojalle, sillä sanat2 ovat Kummituslapsessa vain statisteja, ja kuvat kuljettavat tarinaa.

Kummituslapsi (Ekebom)

Ja millaisia kuvia ne ovatkaan! Kirjan joka sivu on yksi ”ruutu”, yksi kuva ladattu täyteen tunnelmaa ja yksityiskohtia. Vaikka itse tarinan kuljettamiseen tarvittaisiin ehkä vähemmän fyysistä tilaa, kuvien ilmavuus kertoo osaltaan omaa tarinaansa. Olen tähän merkintään liittänyt kuvitukseksi kaksi (ja puoli) sivua kirjasta, jotka miellyttivät omaa silmääni erityisesti – niissä määrin, että mielelläni ottaisin ainakin toisen ellen sitten molempia seinälleni raameihin.

Kummituslapsesta puhuttaessa en voi olla nyökkäämättä myös Eowyn Iveyn Lumilapsen suuntaan. Kirjat ovat henkeäsalpaavassa kauneudessaan kovin samanhenkisiä eivätkä vähiten lapsettomuusteemojen ja yliluonnollisten elementtiensä vuoksi. Niin, ja ovathan ne nimetkin varsin samankaltaiset. En jaksa lakata ihmettelemästä, miten niin erilaiset ja eri formaatteja edustavat tarinat voivat olla niin jos nyt eivät samanlaiset niin samanhenkiset!

Minä en pidä itseäni millään muotoa sarjakuvaihmisenä. Tai oikeastaan pidän itseäni ihmisenä, jonka ei tarvitse lukea muita sarjakuvia kuin Aku Ankkoja, Lucky Lukeja, Asterixeja ja Muumeja. Kummituslapsen myötä olen alkanut epäillä, ettei tämä ehkä pidä kokonaan paikaansa.

Taikakirjaimien Raijallekin Kummituslapsi toi mieleen Lumilapsen, ja hän kiittelee kerrontaa, joka ei selittele liikaa ja jättää mielikuvitukselle sijaa. Booking it some moren Booksy kutsuu kuvakerrontaa sydäntä litistäväksi. Kirjojen keskellä -blogin Maija lukisi kirjan heti perään toisen kerran.

Tiivistettynä
Kuka:
Ekebom, Terhi
Mitä: Kummituslapsi (Asema, 2013)
Tuomio: 4/5 – Koskettava ja kaunis kuvakertomus.

1. Palaan niihin oletettavasti lähipäivinä.
2. Jotka tästä kirjasta löytyvät sekä suomeksi että englanniksi.

Advertisements