Lower: Hitlerin raivottaret

Hitlerin raivottaret

Olin positiivisesti yllättynyt huomatessani aamuna eräänä uutisia tietokoneella selatessani olevani kerrankin jokseenkin ajan tasalla. Näpeissäni oli nimittäin kirja, joka oli rikkonut uutiskynnyksen useammalla taholla1 – minulla, joka yleensä luen kaiken viimeisenä. Olin saanut Wendy Lowerin kirjoittaman Hitlerin raivottaret: Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä edellispäivän postin mukana arvostelukappaleena, ja pakkohan se oli heti lukuun ottaa. En kuitenkaan olisi ikipäivänä uskonut, että kirjan loputtua kirjoittaisin blogiini tekstin, joka kritisoi natseja kritisoivaa kirjaa.

Jo kirjan nimi nostatti minussa hieman vastarintaa. Hitlerin raivottaret. Miten feminiininen sana voikaan tuntua jotenkin niin loukkaavalta ja epätasa-arvoiselta tässä yhteydessä: kyseessä kuitenkin on joukko naisia, jotka tekivät toinen toistaan hirmuisempia rikoksia toisen maailmansodan aikana. Jollain jännällä tavalla tuntuu vähemmän häiritsevältä puhua vaikkapa Hitlerin verikoirista tai muusta sukupuolijännitteeltään neutraalista tai selvästi maskuliinisesta piirteestä, vaikka asiasisältö ja sen rivien välinen loukkaavuus toisaalta säilyy samana.

Kun Lower sitten oli saanut niskakarvani nostettua pystyyn tällä rintamalla, en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten ainakin tässä kirjassa listatut muut naispuolisten natsien toimia tutkineet henkilöt ovat enimmäkseen naisia itsekin. Kirjassa myös kuvataan, miten naispuoliset raakalaiset jäivät uhrien mieleen erinomaisen hyvin, ja Lower toteaa pykälän verran epäsuorasti kirjassa kuvattujen tekojen olevan erityisen raakoja, koska ne on tehnyt nainen:

”Oli odotettavissa, että univormupukuiset, lyhyttu Miten naiset saattoivat toimia tällä tavoin? Oli odotettavissa, että univormupukuiset, lyhyttukkaiset saksalaissotilaat ja -poliisit saattaisivat tappaa, ja niin he tappoivatkin – mutta että naiset? Miten naiset saattoivat toimia tällä tavoin? Se, että näennäisen äidillinen hahmo saattoi yhtenä hetkenä hellästi lohdu.ttaa ja seuraavassa hetkessä vahingoittaa ja jopa tappaa, oli ja on tässä kaikessa yksi naisten käyttäytymisen hämmentävimmistä piirteistä.” s. 187

Minä en pidä itseäni millään muotoa feministinä. Minä en missään nimessä todellakaan ikipäivänä tahdo puolustella natseja. Silti minusta on jollain tapaa väärin pitää naisten tekemiä veritekoja miesten tekemiä shokeeraavampina pelkän biologisen sukupuolen perusteella. Saatan toki olla väärässä, mutta minä uskon, että meissä kaikissa, riippumatta siitä, mitä isovarpaidemme välissä on, on mahdollisuudet samantasoiseen hyvään tai pahaan kuin seuraavassakin kaduntallaajassa hänen(kään) sukupuolestaan riippumatta. Lowerkin tämän myöntää kirjoittaessaan naisten käyttäytyneen samoin ja heidän vaikuttimiensa olleen samanlaiset kuin miesten (s. 194). Silti hän jatkaa kauhistelua: kun naiset tappoivat ja kiduttivat! Olenko jotenkin poikkeuksellisen valveutunut, kun olen aina pitänyt itsestäänselvänä, että myös saksalaisnaiset syyllistyivät raakuuksiin toisen maailmansodan aikana – olihan neuvostoliittolaisissa joukoissakin naispartisaaneja! – enkä siksi osaa lukea kirjaa niin shokeeraavana, kuin pitäisi?

Hitlerin raivottaret ei silti – onneksi! – keskity vain kuvaamaan naisnatsien tekemiä kauheuksia, vaan se esittelee naisten roolia, naisen osaa Kolmannessa valtakunnassa varsin kattavasti. Lower kuvaa naisten kasvua velvollisuuksien pariin ja auktoriteettien, isän, aviomiehen ja Führerin, alle sopivan seikkaperäisesti, ja tätä osuutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Lower toteaa kirjan esimerkkitapauksiksi nostettujen naisten kasvaneen jokseenkin täysin natsijärjestelmässä ja natsijärjestelmään, ja puolue- tai SS-pestin tarjoaman itsenäisyyden muodossa tulleen aikuisuuden ja silkan vallan sokaisseen monen silmät. Lapsuudesta asti jatkunutta aivopesua ei silti pidetä minkään sortin lieventävänä asianhaarana, mikä toisaalta on mielestäni yhden sortin sokeutta, vaikken (kuten sanottua) tahdokaan naisten tekoja puolustella. Mitä voi odottaa ihmiseltä, joka on koko ikänsä kuullut olevansa muita parempi ja ”huonompien” ihmisten elämän olevan kertakaikkisen arvotonta, kun tälle annetaan valtaa tai kumileimasin? Lower sanoo, ettei sihteereinä toimineille naisille olisi tapahtunut mitään, vaikka he olisivat kieltäytyneet tekemästä työtään, mutta mahtaako totuus olla noin yksinkertainen?

Minä olen rehellisesti sanottuna vähän hämilläni siitä, että kirja nostatti minussa puolustelevan reaktion. Kaipa minä olisin kaivannut kirjalta vähän objektiivisempaa katsantoa tekoihin verisillä yksityiskohdilla mässäilyn sisään, vaikka toisaalta tiedän kyllä, kummat myyvät paremmin ja kummilla saa julkisuutta niin ns. asiallisemmista medioista kuin lööppilehdistäkin1. Silti pidän hieman epäreiluna tapaa, jolla Lower leimaa enemmän tai vähemmän kokonaisen sukupolven ellei peräti kahta sukupolvea saksalaisnaisia. Hän toteaa sodanjälkeisissä kirjallisissa tulkinnoissa painotettaneen näkemystä saksalaisista perheenemännistä taakankantajina, vaikka tähän ei hänen mukaansa ole aihetta. ”Käsitys Saksan naisista marttyyreina oli kuitenkin ristiriidassa niiden todisteiden kanssa, jotka osoittivat naisten osallistuneen Kolmannen valtakunnan hirmutöihin”, toteaa kirjailija ykskantaan kirjan loppupuolella (s. 200). Toisaalta hän kertoo itäisen ja kaakkoisen Euroopan alueilla mukaan luettuna Saksaan liitetyillä puolalaisalueilla arvioidun vaikuttaneen puoli miljoonaa naista, kun saksalaisnaisia kaikkiaan oli tuohon aikaan 40 miljoonaa. Minä en ole matemaatikko, mutta mielestäni näiden lukujen perusteella saksalaisnaisten enemmistö todellakin vaikutti kotirintamalla, ja stereotyyppinen kuva ”raunionaisista” olisi siten perusteltu.

Koska jupinani on paitsi turhanpäiväistä myös hieman kiusallista minulle kirjoittaa, jätän asian nyt tähän. Jos onnistuu olemaan vaivaamatta päätään sillä, miten absoluuttisen pahoiksi natsit kirjassa kuvataan2, kirja on erinomaisen mielenkiintoinen lukuelämys. Hiisi vie, minäkin pidin sitä mielenkiintoisena, sujuvasti kirjoitettuna ja sinänsä mainiona tietopläjäyksenä. Juha Sainion suomennos on sujuva, mustavalkokuvitusta on ripoteltu mukaan sopivissa määrin, ja esimerkkinaishenkilöt on valikoitu hyvin. He ovat jollain karmivalla tavalla mielenkiintoisia eivätkä herätä ainakaan tässä lukijassa minkäänlaista sympatiaa: aiempi tuohtumukseni juontaa siis yleistämisestä, olipa kyse sitten naissukupuolesta tai toisen maailmansodan aikaisista saksalaisnaisista. Eniten minua karmi kertomus Fräulein Hannasta, joka muun muassa heitti lapsia tilapäisenä sairaalana toimineen rakennuksen parvekkeelta – ja toimi sodan jälkeen lastensuojelussa.

Hitlerin raivottaret on ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille, joita toinen maailmansota ja Suomen aseveljien kuviot pätkänkään vertaa kiinnostavat. Niin, ehkäpä edellisestä virkkeestä löytyy jonkin sortin perustelu sillekin, miksi kirja minua niin vastakarvaan hankasi. Ehkä minua vain hävettää, jonkin sortin kansalliskollektiivisena häpeän tunteena, se, että ”me” kaveerasimme mokoman jengin kanssa. Tiedä häntä. Oli miten oli, lukukokemukseni jäi jotenkin vähän kummalliseksi, enkä oikein tiedä, miten kirjaan suhtautuisin. Aihe on tärkeä, siitä tulee ehdottomasti kirjoittaa ja sitä tutkia, eikä natsien toimia tule missään nimessä puolustella, mutta jotenkin olisin kaivannut vähän neutraalimpaa otetta.

Tiivistettynä:
Kuka:
Lower, Wendy
Mitä: Hitlerin raivottaret: Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (Atena, 2014)
Alkuteos: Hitler’s Furies: German Women in the Nazi Killing Fields (Houghton Mifflin Harcourt, 2013)
Suomennos: Juha Sainio
Kansi: Jussi Karjalainen (kuva: Yhdysvaltain kansallisarkisto)
Tuomio: 3/5 – Mielenkiintoinen, jonka hohtoa himmentää turha (vaikkakin ehkä oikeutettu) asenteellisuus ja ylenpalttinen rikosten kauheuden alleviivaus, jota mukamas entisestään korostaa tekijöiden sukupuoli.
arvostelukappale (Atena)

1. YLE, HS.fi, Iltasanomat, Iltalehti,…
2. Ja pahojahan he olivatkin, en minä sillä, mutta kun objektiivisuus! Kirjailija itse sanoo olevansa liikeellä ”historiantutkijana, [ei] syyttäjänä” (s. 17), mutta ei se oikein lukiessa siltä tunnu… Eugenetiikka oli varsin kova sana toisen maailmansodan alla kautta maailman, Yhdysvalloissakin, mutta se mainitaan vain sivulauseessa.

Ihminen sodassa

Mainokset