Galbraith: The Silkworm

The Silkworm

Minulla kävi niin sanotusti mäihä, mitä tuli Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin Cormoran Strike –dekkarisarjaan. Kun The Cuckoo’s Callingin kirjailija paljastui Rowlingiksi, lisäsin kirjan sukkana luettavien kirjojen karmaisevan pitkälle listalleni, ja sinne se hautautuikin, kunnes tänä kesänä vihdoinkin otin asiakseni sen lukea. Tällä tapaa en joutunut odottamaan montaakaan viikkoa sarjan seuraavan osan, The Silkwormin ilmestymistä, olkoonkin, ettei taktikointini aivan tietoista ollutkaan. Kirjaa aloitellessani hoksasin vielä Iltapulusta Rowlingin haastattelunkin, jossa rouva kertoo kolmannen kirjan olevan puoliksi valmiina ja neljännenkin olevan aluillaan. En valita, sen verran olen näistä hitaasti käyntiin lähtevistä tiiliskividekkareista nauttinut.

The Silkworm sijoittuu aikaan kahdeksan kuukautta The Cuckoo’s Callingin tapahtumien jälkeen. Riemastuttavan epätäydellinen sankarimme, yksityisetsivä Cormoran Strike, on edellisen tapauksen myötä saanut varsin mukavissa määrin julkisuutta ja sitä kautta asiakkaita ja rahaa. Vaikka hän on keskittynyt kovin tehokkaasti varmasti tuottoisiin juttuihin hyväntekeväisyyden sijasta, lähtee hän varsin helposti kuuluisa(hko)n kirjailijan vaimon matkaan, kun tämä tulee etsivän palkkaamaan. Etsivän vaisto kuulostaa vähän kehnolta motiivilta, kun toisessa vaakakupissa on konkurssi, mutta älkäämme liiaksi takertuko moisiin: kirja olisi nimittäin varmasti varsin tylsä, mikäli Strike vain kyttäisi pettäviä puolisoita pensaikoista.

Strike ja sihteerinsä Robin1 ovat varsin kiehtovia hahmoja kaikessa tavallisuudessaan. Toki molemmat kärsivät ajoittaisista erinomaisuuspuuskista ja idiotismin iskuista, mutta tämä ei ainakaan minua häiritse. Hahmojen kehitys vaikuttaa uskottavalta, ja väitän parin edelleen päätyvän pariksi muutoinkin kuin työmaalla, sen verran vahvat Mulder ja Scully -värähtelyt olen bongaavinani. Oli miten oli, parivaljakon kemia toimii mainiosti, ja Strikella on kaikki edellytykset nousta kirjoissani tämän vuosikymmenen Kurtiksi2.

The Silkwormin tapahtumien keskipisteenä on kirja ja abstraktimpana tapahtumaympäristönä Lontoon kirjallisuuspiirit. Väkisinkin sitä pohtii lukiessaan, paljonko Rowling on tuonut omaa sisäpiirin tietoaan mukaan kirjaan. Jos tuo kuvitteellinen kirja, Bombyx Mori, oli täynnä oikeita ihmisiä, näinköhän sitä The Silkwormissäkin on jotain muutakin kuin herkullisia fiktiohahmoja ja karikatyyrejä? Ja millainen kirja Bombyx Mori onkaan! Jos Rowlingin aikuiskirjat ovat olleet raakoja loppua kohden hurjasti synkentyneiden Potterienkin rinnalla, Bombyx päästää Rowlingin revittelemään oikein kunnolla. Striken tiivistäessä kirjaa lukijalle, olen itse tallentanut muistiinpanoihini huudahduksen: ”Jessus Jo!” kuvaamaan sitä pöyristystä, jota The Silkwormin varsin raaka rikos ja kuvitteellisen kirjan kuviot minussa herättivät. Rowling kanavoi pelottavan hyvin enemmän kuin vähän tärähtäneen kirjailijan3 mielenliikkeitä, ja jos Strike kuvaa tunnettaan ”takaisin Bombyx Morin groteskiin maailmaan uppoutuessaan”4 sukeltamiseksi saastuneeseen veteen, ei ainakaan tämä lukijakaan välttynyt vähän vastaavilta fiiliksiltä käsissään olleen dekkarin suhteen.

Kirjassa muuten mainitaan myös Suomi. Bombyx Morin kirjoittanut kirjailija Owen Quine on vaimonsa mukaan kovin suosittu Suomessa, josta suurin osa rojalttituloista tulee. Syytä tähän suosioon ei kerrota, mutta kuvitteellisen Quinen tuotannon esittelyjen perusteella tämä ei kovin hyvää peeärrää Suomelle ole.

Ei Rowlingin ja Quinen välille silti voi mitään paralleja vetää. Siinä missä Quinen syntaksia kuvataan pahoinpidellyksi4, on Rowlingin kieli huoliteltua ja, kuten aina, riemastuttavan brittiläisen konservatiivista kautta linjan. Tapaan pitää omaa englannin sanavarastoani kattavanpuoleisena, mutta The Silkwormiä lukiessani oli lukuohjelman sanakirjatoiminto ahkerassa käytössä. Päivä, jona oppii jotain uutta, ei ole täysin hukkaan heitetty, sanoo puhki kulunut sanonta, joten ilta, jona oppii pari-kolme uutta englannin sanaa (kuten ’libellous’, ’erudite’, ’cogently’ tai ’excrescence’), on väkisinkin varsin hyödyllinen. Taattua Rowlingia siis!

Taattua Rowlingia ovat myös riemastuttavan kekseliäät ja/tai piikikkäät huomiot, joita esitetään lähes kaikkeen liittyen. Pikkulapsiperheen nukkumaanmenokuvioille hymähtelin sympaattisesti, joskin kyseisessä perheessä olisi kyllä tilausta Supernannyn palveluille. Olipa kyse sitten ihmisten suhteiden kuvaamisesta ohimennen, kuten erään hahmon lausuessa toisen nimen niin kuin se olisi jonkin sortin sairaus5, nyky-yhteiskuntamme taruolennot kuten tietokoneneitsyet, tai julkisissa kulkuvälineissä syyssateiden aikaan vellova hajumaailma, vetää kirjailija pisteet kotiin.

”Why do people do this?”
”Blog, you mean? I don’t know… didn’t someone once say the unexamined life isn’t worth living?”
”Yeah, Plato,” said Strike, ”but this isn’t examining a life, it’s exhibiting it.”

Aiemmissa Rowlingin kirjoissa en ole kiinnittänyt huomiota informaation pihtailuun ja lukijan vähän halpamaiseen koukuttamiseen sen avulla. The Silkwormissa mokoma on kuitenkin kantava voima. Kuten Rowlingin aikuisteokset näiden kolmen lukemani otannan perusteella yleensäkin tekevät, myös kakkosdekkari luo tunnelmaa ja virittelee verkkojaan pitkään ja hartaasti. Todella pitkään ja hartaasti. Melkeinpä tuskastuttavan pitkään ja hartaasti. Siinä sivussa Rowling ehtii kiusoitella Striken lempikirjalla useampaan otteeseen mainitsematta, mikä mokoma on. Se sentään selviää kirjan loppukymmenyksellä, mutta Robinin kaapissa olevat luurangot jäävät tulevien kirjojen harteille. Julminta kuitenkin taisi olla se, että kirjassa tehdään vallan selväksi, että Strike tietää murhaajan henkilöllisyyden, mutta lukijalle se paljastetaan vasta aivan loppumetreillä ja pienen hämäyksen kautta, kuten taiteen ja genren säännöt tapaavat vaatia.

Tämänkin kirjan loppu on, muuten, edellisosan tapaan sen verran vauhdikas ja jollain tapaa elokuvamainen, että en lainkaan yllättyisi, jos rouva Rowling Striken seikkailuista jonkin sortin filmatisointiakin on ajatellut.

Kun kirjasta oli kulunut karkeasti arvioiden kaksi kolmannesta, ja jotain alkoi vihdoin tapahtua, minulla oli kolme ja puoli epäiltyä. Murhaaja ei ollut näistä yksikään. Lykkään siis oman etsiväntoimistoni perustamista vielä ainakin seuraavan Strike-romaanin ilmestymiseen saakka. Ehkä olisi sittenkin pitänyt vain malttaa odottaa suomennosta, joka ilmestyy (vai ilmeistyikö jo?) tässä kuussa Otavan toimittamana nimellä Silkkiäistoukka.

Cormoranin uudempiin seikkailuihin on tutustunut ainakin myös Nenä kirjassa -blogin Norkku, joka arvasi tekijän ja motiivin jo kirjaa kuunnellessaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)
Mitä: The Silkworm (Sphere Books, 2014)
Tuomio: 4/5 – Hieno dekkari, tarkasteltiinpa siten hahmojen, juonen tai kielen kannalta. Asiaan olisi kuitenkin voitu päästä jonkin verran nopeammin, ja lukijan härnääminen tuntui hieman ärsyttävältä.

1. Jonka edellisosaa koskevassa tekstissäni nimesin kätevästi Neiti Näpsästi erinomaisen olemattoman nimimuistini lyötyä kapuloita rattaisiin.
2. Ikisuosikkini Wallander, siis.
3. ”Had Quine devoted months, perhaps years, of his life to the intention of causing as much pain and distress as possible? Was he sane? Could a man in such masterly control of his style, little though Strike liked it, be classified as mad?” Minulle tulee kyllä mieleen muutamia vastaavia kirjailijoita ihan oikeastakin elämästä. Hoh!
4. Mukaileva käännös blogistin.
5. ”[She] spoke the name as though it were a medical complaint.

Advertisements