Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva kähvelletty kustantajalta.

Kuva kähvelletty kustantajalta.

Minä olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni lukijana, joka ei pidä dekkareista. Oikeastaan trendi lähti jo teini-iästä, jolloin luultavasti tietoisesti pyrin lukemaan erilaista kirjallisuutta kuin dekkarihullu äitini. Itsenäistymisen tyylejä on monia, toivottavasti omatkin lapseni repäisevät korkeintaan nyrpistämällä nenäänsä senhetkiselle suosikkigenrelleni. Viime aikoina olen havahtunut pohtimaan, että dekkareita kaihtavaksi ihmiseksi luen oikeastaan aika ruokottoman paljon dekkareita. Itse asiassa ”dekkarit ja rikos” on tämän blogin kirjallisuusgenrejä listaavissa kategorioissa tämän tekstin myötä jaetulla kakkossijalla yhdessä tietokirjallisuuden kanssa1.

Kuviteltu dekkari-inhoni ei ollut päällimmäisenä pääkopassani, kun luin Vera Valan Villa Sibyllan kirousta. Muistelin kirjablogistaniassa kehutun Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaa, ja kurkotin korruptiokourani heti Gummeruksen suuntaan, kun Blogatin kautta tarjoutui mahdollisuus saada arvostelukappaleena2 tämä sarjan kolmas ja uusin osa. Kiitos kaunis sille suunnalle, siis!

Ihan tuskattomasti en Villa Sibyllan kiroukseen päässyt mukaan. Kirjan alku eteni vähän töksähtelevästi, sillä en ensinnäkään osannut useamman näkökulmaansa kerrontaan tarjonneen henkilön joukosta osannut bongata päähenkilöä, etsivä Arianna de Bellisiä. Tämä tosiasia ei kuitenkaan talletu Tiina-tontun viisaimpien hetkien joukkoon, vaan menee varmasti sinne tonttuilukategoriaan: Mahtaisikohan nimittäin Arianna de Bellis tutkii -sarjan päähenkilön nimi olla vaikkapas Arianna? Menköön imetysdementian piikkiin. Oli miten oli, italialaisnimien ryöpytyksessä palautui mieleeni auttamatta ensimmäinen Anna Karenina -kertani, jolloin nöyrryin sadan sivun jälkeen, palasin kirjan alkuun ja aloin piirtää jonkinlaista sukupuun ja käsitekartan sekasikiötä pysyäkseni kartalla siitä, kuka kukin on. Villa Sibyllan henkilökaarti ei onneksi moisia radikaaleja toimenpiteitä vaatinut, vaan juonen edetessä ja henkilödynamiikan selkiytyessä keltanokkalukijallekin kirja todellakin imaisee mukaansa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja Vala tuntuu todellakin tietävän, miten lukija saadaan koukutettua.

Valan kieli on enimmäkseen sujuvaa, vaikka jotkut ilmaisut minun korvaani särähtävätkin. Valitettavasti Elisa Kirja -sovellus takkuilee3 sen verran, etten pääse muistiinpanoihini käsiksi, mutta oletettavasti kyseessä ovat samat suojelukset ja alustat (tai ainakin jommatkummat) kuin jotka Kirsin kirjanurkassakin kismittivät. Mainittakoon kuitenkin, että häiritseväksi en mokomaa itse kokenut, vaikka siihen huomiota kiinnitinkin. Ariannan kuviot ovat uskottavuuden rajalla keikkuvassa jännittävyydessään niin vauhdikkaita, että kieliteknisiin tekijöihin en juuri malttanut kiinnittää huomiota ahmiessani e-sivuja e-sivujen päälle. Kirja kuvailee Roomaa niin hienosti, että matkakuumeeni nousi varsin huolestuttaviin lukemiin nimenomaan Italiaa ajatellen. Ja minä kun olin jo vähän niin kuin päättänyt suunnata seuraavaksi Britannian yleiseen suuntaan! Hoh! Vaikka Italian turismiosasto Valaa ehkä kiittääkin kauniisti Villa Sibyllan kirouksesta, yleinen PR-osasto saattaa olla vähän vähemmän tyytyväinen. Kirja nimittäin maalaa lukijan eteen varsin realistisen4 kuvan nyky-Italiasta korruptioineen ja uus-wannabe-mafiosoineen kaikkineen.

Erityismaininnan tällainen uskontopöpi tahtoo antaa Legio Sacrorumille ja Mithra-kultille, joista jälkimmäisestä tekisi mieleni nyt kovasti lukea enemmänkin. Onhan se nyt jännä, tuollainen kristinuskon kilpailija. Onneksi Vala on kirjan loppuun liittänyt lukuvinkkejä kaltaisilleni helposti innostuville. Nähtäväksi jää, pääsenkö koskaan oikeasti aiheesta lukemaan, mutta eihän sitä tiedä.

Villa Sibyllan kirous vie Arianna de Bellisistä kertovaa kirjasarjaa eteenpäin aimo harppauksen. Jos kirjan puolivälin paikkeilla uhosin nyrkkiäni puiden lukevani sarjan kaksi ensimmäistäkin osaa – ja mitä pikemmin sen parempi – jäin kirjan loputtua tuijottamaan takakantta puhelimeni näyttöä hieman hämilläni. Pienen Arianna-tauon jälkeen väittäisin spoilaantuneeni sen verran pahasti, etten saisi juuri mitään irti taitavastakaan jännityksen luonnista ja vihjeiden kylvämisestä: niitä nimittäin oletan Kuoleman sypressin varjossa ja Koston ikuisessa kaupungissa vilisevän. Omaksi kunniakseni tahdon huomauttaa, että El Lobo -paljastuksen hoksasin jo muutamaa sivua ennen Ariannaa, kiitos ei-niin-hienovaraisen vihjailun. Jäin hieman pohtimaan, käytetäänkö italiassakin yksinäisen suden kaltaisia idiomeja, mutta päätin olla selvittämättä asiaa, sillä onhan se käytössä suomessa molemmilla kotimaisillakin kielillä ja englanniksikin.

Mitä ilmeisimmin minä en voi ainakaan kovin uskottavasti ja tosissani julistautua dekkarivastaiseksi lukijaksi. Päinvastoin, minä näytän pitävän kovin ainakin yksityisetsivistä: poliisiasetelmat on vähän niin kuin nähty jo. Toisaalta niitäkään ei voi täysin hyljätä, sillä eihän sitä koskaan tiedä, mistä löytyy seuraava Kurt5. Ja mitä hylkäämiseen tulee, toivottavasti Vera Vala ei hylkää Ariannaa ja lukijoitaan tässä vaiheessa elämää ja kirjasarjaa. Villa Sibyllan lopettava cliffhanger on nimittäin sen verran paha laadultaan, että meinasin kiekaista ääneen tajuttuani kirjan todella loppuvan siihen. Lisää, kiitos!

Tiivistettynä:
Kuka:
Vala, Vera
Mitä: Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014)
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja vauhdikas dekkari, joka ei liiaksi vaivu liian syvällisiä pohtimaan. Sarjaan tutustuminen kannattanee kuitenkin aloittaa alusta, yst. terv. nimim. Kokemuksen syvä ääni.
arvostelukappale (Gummerus)

1. Molemmilla yksitoista (11) merkintää. Edelle kipuaa vain fantasia kahdeksallatoista (18) merkinnällään.
2. Kyllä, olen tietoinen, että blogissani on nykyään hirmuisen paljon arvostelukappaleita suhteessa aiempaan. Kyllä, aion tietoisesti vähentää ahnehtimistani.
3. TAAS! Viimeksi kirosin samaa ilmiötä Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen parissa. Murmur!
4. Tai niin ainakin kuvittelen.
5. Ikisuosikkini Wallander.

Advertisements