Westin: Tove Jansson: Ord, bild, liv

Ord, bild, liv

Vuosia sitten törmäsin Boel Westinin kirjoittamaan Tove Jansson -elämänkertaan jonkin jo unohtuneen kirjakaupan alennusmyynneissä ja ostin sen. Vuosia kirja pölyyntyi hyllyssäni – ja vieläpä siellä pölyisimmillä alahyllyillä, kiitos maanisen aakkosjärjestämiseni. Vihdoin ja viimein tänä keväänä sain pakotettua itseni ottamaan kirjan hyllystä ja lukemaan sen. Lähinnä kielellisten ja ergonomisten alkuvaikeuksien jälkeen kirja lähtikin etenemään tasaisen tappavaan tahtiin, vaikkei sitä ehkä heti uskoisikaan: Tove Jansson: Ord, bild, liv mötkötti yöpöytäni virkaa toimittavalla pikkuhyllyllä aika tasan kaksi kuukautta.

Lähdin lukemaan kirjaa vähän niin kuin tyhjänä kankaana, jos ontuva taiteilijaviittaus sallitaan. Minun ennakkotietoni taiteilijatar Janssonista kun olivat varsin suppeat. Tiesin hänen äitinsä todenneen hänen olleen harvinaisen ruma vastasyntynyt (mikä pitikin paikkansa – tai siis niin Signe Hammarsten-Jansson todellakin oli esikoisestaan todennut!). Tiesin Janssonin olleen lesbo, polttaneen tupakkaa ja viihtyneen saaristossa, kuten stereotyyppiset suomenruotsalaiset1 yleensä tekevät. Jansson vaikutti ihastuttavan epäkaupalliselta taiteilijalta, boheemilta saaristolaistaiteilijalta, joka ei ihan ollut kartalla kaikesta mahdollisesta. Westin heittää kylmää vettä kaltaisteni höpöpäiden niskaan kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjaa:

”Tove Jansson har framställts som gracilt naturbarn, en lätt förvånad målare på en ö i Finska viken som hux flux förvandlades till en skrivande muminmamma, en konstnär som blev författare utan större ambitioner. Hon har beskrivits som en troskyldigt mumintroll, utan egentlig medvetenhet om banker, pengar, förhandlingar och affärer. Ingenting kunde vara mer felaktigt.” (s. 31)

 

Sodan tai oikeastaan sotien merkitys Janssonin elämälle oli paljon, paljon suurempi, kuin olisin osannut arvatakaan. Jep, tapaan olla vähän yksinkertainen, kun sille päälle satun. Kun ihminen syntyy ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, hänen isänsä muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi sisällissodan taisteluiden myötä ja viettää vielä siihen päälle vinon pinon ensimmäisiä aikuisvuosiaan sotien keskellä, ei moinen liene ihmekään. Westin kuvaa elävästi Janssonin perheen kiristynyttä tunnelmaa sotavuosina siteeraten mukavissa määrin Tovea itseään päiväkirjojen ja kirjeenvaihdon kautta. Minulle jollain kierolla tapaa mielenkiintoisinta antia oli tämä aikakausi, sillä se selitti osaltaan sitä, miksi Jansson ei ikinä hankkinut lapsia: tässä vaiheessahan hänen mielenkiintonsa kohdistui vielä vastakkaiseen sukupuoleen.

 

”[Janssons mor har] ingenting fått istället utom barn som kriget kan döda eller göra till negativa människor [som Toves far]. Männens krig! Jag ser vad det blir av mitt yrke om jag gifter mig. – – Jag skulle antingen bli en dålig målare eller en dålig fru. Och jag vill inte föda barn som skall dödas i något av de kommande krigen.” (s. 126, kursivointi Westinin)

Sodan lapsia ovat myös muumit, jotka saivat syntynsä, koska Jansson tahtoi kirjoittaa sodan pois itsestään2, paeta karua todellisuutta, mikäli kliseinen ilmaisu sallitaan. Ord, bild, livin jälkeen onkin mielenkiintoista tarttua muumikirjoihin, sen verran tehokkaasti Westin tulkintoja ryöpyttää. Olinko huomannut yhteyden Raamatun ja tiettyjen muumikirjojen välillä? En. Arvasinko Tofslanin ja Vifslanin3 olevan koodinimiä Tovelle ja hänen ensimmäiselle naisrakastajattarensa, Vivica Bandlerin? En. Osasinko lukea Mymmelin äidin ylifeminiininä hedelmällisyyssymbolina ja erotiikan ruumiillistumana, kuten Westin häntä kutsuu? En, mutta se johtui kyllä siitä, etten todellakaan tiennyt, että verbi ’att mymla’ oli Toven piireissä eufemismi rakastelulle siinä, missä ’en mymla’ (suomentuu ’mymmeli’) rakastaja(ttare)lle. Olinko osannut bongata niitä niin monia hienovaraisen feministisiä piirteitä -maailman ärsyttävimpänä pitämästäni- Niiskuneidistä? No en todellakaan. Voisi siis ehkä sanoa Westinin sytyttäneen minussa hingun lukea uudestaan muumikirjat – tällä kertaa aikuisin ja vähän fiksummin silmin kuin silloin melkein vuosikymmen sitten yliopiston pääsykokeisiin prepatessani.

Ei kirja silti vain muumien ja Toven muumimamman roolin ympärillä pyöri, vaikka niistä tässäkin olisi helpompi kirjoittaa. Ei. Janssonin henkilökohtaisesti tuntenut Boel Westin kuvaa elävästi Janssonin lapsuutta taiteilijaperheen esikoisena, opiskeluja ja aikuistumista, elämää alusta loppuun – ja vähän enemmänkin, molemmista päistä. Janssonien perhedynamiikka jäikin minun mieleeni pyörimään ehkä jopa muumijärkytyksiäni (ks. esim. mymmelöinti yllä) voimakkaammin. Kirjan viime lehdet käännettyäni tiesin Tove Janssonista paljon, paljon enemmän kuin ennen. Jollain kierolla tapaa tuntui melkein siltä, kuin tuntisin taiteilijan henkilökohtaisesti, sen verran eloisasti Westin latoo sanojaan. Niin, ja Janssonin sanoja: Boel Westinillä kun oli käytössään myös Janssonin omat arkistot, muistiinpanot ja päiväkirjat, ja sitaatteja niistä Ord, bild, liv viliseekin. Minä en pistä pahakseni, vaikka ajoittain pienestä tirkistelijäfiiliksestä kärsinkin. Tolkuttoman mielenkiintoista materiaalia, ja tahdon ajatella alkukielisyyden tekevän siitä vielä jotenkin suomennettua autenttisempaa.

Mielenkiintoista oli myös ahmia tietoa Suomen piskuisista taiteilija- ja poliitikkopiireistä viime vuosisadan alkupuolelta. Tuttuja nimiä vilisi niin, ettei paremmasta väliä, ja varsin mielenkiintoiseksi homma muuttui Toven maineen levitessä ja piirien laajentuessa ulkomaille. Siinä vaiheessa, kun samaan virkkeeseen mahtuvat Jansson, Lindgren ja Tolkien, teki mieleni vähän kirkaista riemusta, vaikka tekstinpätkä koskikin Janssonin Hobitti-kuvitusta, jota Tolkien itse ei varsinaisesti rakastanut. Minä kiristin aikanaan kuvainnollista nälkävyötä saadakseni itselleni juuri tuon Janssonin kuvittaman version, vaikka sen osittaiset puutteet tiedostinkin: kuten ennenkin olen ehkä noin miljoona kertaa maininnut, tutustuin Tolkienin tuotantoon Hobitin ensimmäisen suomennoksen, Lohikäärmevuoren kautta, ja ainakin kotikirjastoni kappaleessa olivat nimenomaan Janssonin kuvitukset.

Minä luin tosiaan Westinin järkäleen alkukielellä, ruotsiksi, koska sillä kielellä olen kirjan vuosia sitten hyllyyni pölyyntymään hankkinut. Kyllähän sitä nyt entinen tuleva ruotsinopettaja-kääntäjä-asiantuntija-tutkija-mikälie yhden elämänkerran taklaa, vaikka sitten kolmen lapsen kaitsemisen ohessa muutaman vuoden täydellisen ruotsipimennon jälkeen! No niin, no, ei aivan niinkään. Lukeminen eteni hitaasti, mutta toisaalta se teki hyvääkin. Tulipahan heräteltyä toista kotimaista horroksestaan. Sen verran kielitaitoni ruostuminen shokeerasi, että vaikka en sanakirjaa tarvinnutkaan4, täytyy jatkossa lukea enemmän ruotsiksi. Paljon enemmän.

Kyllähän Westin kirjassaan esittelee sen minunkin mielikuvieni Tove Janssonin saaristomökissään tukka pörröllään, Tuulikki Pietilän seistessä taustalla. Janssonin yksityiselämää käsitellään tyylikkäästi: toisaalta lukija saa kaiken tarvitsemansa tiedon, mutta mehukkailla(kaan) yksityiskohdilla ei retostella ja asianomaisten yksityisyyttä kunnioitetaan. Ja niin, siinä sivussa minunkin kaltaiseni pöhköpäät saavat nähdä ehkäpä sen todellisen Toven, kunnianhimoisen ja velvollisuudentuntoisen taiteilijan, pilke silmässä kirjeitään kirjoittavan ystävän, ihmisen joka eli (muumi)filosofian mukaan.

”Före kriget trodde jag att man levde för att göra så rätt som möjligt, efter det trodde jag att det var för att bli så lycklig som möjligt. Kanske är det bara meningen att arbeta och försöka leva så värdigt man kan.” (s. 207)

Minä en erityisemmin saa kicksejä elämänkerroista, mutta Westinin Jansson-elämänkerta on ehdottomasti lukemisen väärtti jokaiselle, joka pätkänkään vertaa taiteilijasta tai tämän teoksista on kiinnostunut. Tätä tekstiä kirjoittaessani odottaa polvellani uudempi, Tuula Karjalaisen samasta henkilöstä kirjoittama elämänkerta, jonka lukemista odotan varsin täpinöissäni. Näinköhän minustakin vielä kasvaa niin aikuinen, että opin elämänkerroista nauttimaan?

Kuriositeettina tahdon vielä huomauttaa, että Westin on omistanut teoksensa ”[t]ill Tooti”, Tuulikki Pietilälle, joka kuoli kaksi vuotta Ord, bild, livin ilmestymisen jälkeen. Sangen koskettava ele, sanon ma.

Tiivistettynä:
Kuka:
Westin, Boel
Mitä: Tove Jansson: Ord, bild, liv (Albert Bonniers förlag, 2007)
Kansi: Birgitta Emilsson (kuva Beata Bergström)
Tuomio: 4/5 – Mainio elämänkerta, joka avasi silmäni näkemään Sen Oikean Ihmisen naiivin mielikuvani takana.

1. Olen naimisissa suomenruotsalaisen kanssa, joten yleistys sallittaneen.
2. ”skriva av sig kriget”
3. Tiuhti & Viuhti på finska.
4. Läheltä se kyllä piti!

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi

Advertisements