Lepola: Rohkeat punatytöt Tampereella 1918

Rohkeat punatytöt Tampereella 1918

Kun on kasvanut tehdaskaupungissa aikana, jona kunnanvaltuuston enemmistö osasi Internationaalin sanat ulkoa etuperin ja takaperin, ei liene ihme, että jonnekin tiedonhankintaelimen pohjalle on jäänyt jokseenkin pohjaton mielenkiinto ja sympatiapesäke vuoden 1918 sodan hävinnyttä osapuolta kohtaan. Olkoonkin, että itse äänestää puoluetta, joka istuu eduskuntasalissa toisella puolen keskustaa. Toukokuun alun kirjastoreissullani näin hyllyssä niin mielenkiintoisen kuuloisen kirjan, että pakkohan se oli ottaa kotiin luettavaksi: Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 julisti jo nimessään, kummalla puolen konfliktia sen sympatiat nököttivät, mutta väliäkös tuolla. Tampere! Punaisia! Naiskaarti! Ai että! Innosta ymmyrkäisenä ahmaisin pohjalle ja päivitykseksi yleisteoksen sisällissodasta, ja kun vihdoin pääsin itse asiaan eli Lepolan kirjan pariin, petyin niin, että teki mieleni huutaa ääneen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta Lepola on käsitellyt äärimmäisen tärkeää ja mielenkiintoista aihetta. Hän on eittämättä suhtautunut asiaansa intohimoisesti ja – mikäli tällainen opettajatätimäinen kommentti sallitaan – yrittänyt parhaansa. Ongelmana vain on se, että teoksen hiomattomuus niin kieliasun, tekstin itseään kyllästymiseen asti toistavan rakenteen ja faktoissa pysyttelynkin suhteen syö kirjan uskottavuutta ja saa sen vaikuttamaan suorastaan poskettoman amatöörimaiselta – jopa harrastelijahistorijoitsijan kirjoittamaksi. Lähdeviittauksia ei harrasteta, pitkiäkin asiatekstisitaatteja on ripoteltu sinänsä mielenkiintoisten ja arvokkaiden muistelmien ja jopa kaunokirjallisen materiaalin joukkoon… Sanalla sanoen Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 on karmeaa luettavaa.

Vaikka kirjan käytännön toteutus ontuukin, onnistuu Lepola joka tapauksessa kuvaamaan varsin elävästi tamperelaisten (ja lähiseutujen) työläisten ja työläisnaisten asemaa viime vuosisadan alkupuolella. Kertomukset ovat varsin karua luettavaa, ja toisaalta Lepolan laajalti siteeraamat ja ymmärtääkseni myös dokumentoimat aikalaisten muistelmat ja haastattelut tutkimusaineistona ja lukumateriaalina kullanarvoisia. Naisten elämän raa’at lähtökohdat huomioiden heidän aatteensa palo on ymmärrettävää: taistelisin minäkin varmasti viimeiseen hengenvetooni asti, jos uskoisin siten voivani antaa lapsilleni paremmat lähtökohdat elämään – tai jos tietäisin tai osaisin aavistaa, mikä kohtalo minua odottaisi vangiksi joutuessani ennen teloitusta…

Asettumatta kummallekaan puolen vuosisadan takaista konfliktia joudun myöntämään hieman ärsyyntyneeni Lepolan mustavalkoisesta1 suhtautumisesta. Kyllä, valkoiset joukot kohtelivat punaisia vankejaan varsin kehnosti, eikä sodankäynti ollut mistään vinkkelistä katsottuna reilua tai kivaa, mutta minun ymmärtääkseni sota on, noh, sotaa. Juuri sitä itseään. Epäinhimillistä, raakaa ja helvetillistä. Valkoista terroria ei tietenkään sovi unohtaa, kun sodasta puhutaan, mutta tasapuolisuuden vuoksi olisi ihan mukava mainita, että eivät punaisetkaan mitään varsinaisia pyhimyksiä olleet kattavasti kautta maan. Sivullisia ja siviilejä pääsi hengestään molempien osapuolien käsien kautta, samoin vastustajia kohdeltiin keljusti kautta linjan. Valitettavaa mutta totta, sodassa kait enemmän sääntö kuin poikkeus. Toisaalta olenko ihan pökkelöpää, kun edes vaivaudun ärsyyntymään tästä? Eikö kirjailija tee varsin selväksi, kummalle puolelle asettuu, kun kirjan nimi on Rohkeat punatytöt Tampereella.

Ymmärrän, että harrastelijakirjailijat (ja -historijoitsijat) ovat sananmukaisesti harrastelijoita. Olenhan minä itsekin tällainen harrastelija- eli valekriitikko2! Siitä huolimatta olisin odottanut oikoluettua kirjaa, joka ei vilisisi ronskeja kielivirheitä ja ihan silkkoja asiavirheitä. Kun jo esipuheessa (s. 6) on useampia yhdys_sana_virheitä ja maamme nimi kirjoitettu pienellä valtioon viitattaessa, eikä meno varsinaisesti loppua kohden parane, lienee närkästykseni oikeutettua. Valkoisen armeijan käytössä olleen lentokoneen hakaristikuvion kohdailla vihjaillaan natsiyhteyksistä, vaikka Hitler vuonna 1918 taisteli vielä rivimiehenä juoksuhaudoissa Ranskan seutuvilla. Jälkimmäinen epäkohta on toki mahdollista käsittää vielä yhtenä esimerkkinä kirjailijan valikoivaa sokeutta lähestyvästä tavasta nähdä sodan osapuolet.3 Onko hakaristin sittemmin symboloima aate kuitenkaan olennainen, kun puhutaan Suomen alkuvuodesta 1918? Tuskinpa.

Helmapituus?

Kirjan luotettavuutta syö paitsi kielellinen ja kieliopillinen korrektius, jota ainakin minä olen oppinut ns. luotettavilta lähteiltä edellyttämään, sekä kirjoittajan selkeä puolueellisuus myös tietty ylimalkaisuus, jota kirja vilisee. Esimerkkinä mainittakoon sivulla 20 oleva kuva Finlaysonin tehtaalta poistuvista työläisistä, joka on kuvittamassa kirjan sitä osaa, joka kuvaa työläisten ja erityisesti työläisnaisten elämää ennen vallankumousta. Kirjaa selatessani ihmettelin etualalla keskellä marssivien naisten hameenhelmojen pituutta suhteessa 1900-luvun alun moraalinormeihin, mutta ohitin asian olankohautuksella. Tätä tekstintynkää luonnostellessani syötin kuvituskuvasta ottamani kuvan kuitenkin Googlen kuvahakuun ja muutaman mutkan kautta sain selville kuvan olevan vuodelta 1925. Lepola ei varsinaisesti missään välissä väitä (ainakaan sanallisesti) kuvan olevan vuoden 1918 kahinoita edeltävältä ajalta, mutta ainakin minä sain sellaisen kuvan kontekstista. Väkisinkin herää kysymys, voinko luottaa mihinkään kuva-aineistoon. Jos kuvassa on kuvatekstin herra sotaherra Gustaf von Adeln4 hetkeä ennen kuin hirttää lauman viattomia työläislapsia, voinko luottaa asian olevan todella näin vai onko kuva sittenkin vaikkapa toisen maailmansodan aikaisesta Natsi-Saksasta? Ymmärrättehän, se ihan tavallinen luotettavuuskysymys.

Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 on sen sortin kirja, josta on äärimmäisen vaikea kirjoittaa blogiin mitään. Harkitsin aikani, etten kirjoittaisi kirjasta sanaakaan, mutta minkälainen lukupäiväkirja tämä sitten olisi? Ei, minä ymmärrän ja sympatiseeraan harrastelijakirjailijoiden ja -historijoitsijoiden erilaisia lähtökohtia tutkimustyöhön lähtemiseen. Minusta Lepola on kirjoittanut erinomaisen tärkeästä ja mielenkiintoisesta aiheesta. Mutta toteutus – se ontuu pahemman kerran. Johdannossa Lepola kirjoittaa: ”Uskoisin että nyt on tullut aika, jolloin voidaan tarkastella puolueettomasti niitä syitä mitkä johtivat naisten punakaartiin liittymiseen, siinä toimimiseen ja mitä heille sitten tapahtui sekä tunnustaa heitä kohtaan tehdyt vääryydet.5 Puolueettomuuteen Lepola ei tunnu kovin tosissaan pyrkivän, miksi sitten luvata sellaista?

Tiivistettynä:
Kuka:
Lepola, Lauri
Mitä: Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 (Maaseudun maisema- ja kulttuuriperinne ry, 2013)
Kansi: Sauli Lepola
Tuomio: 1/5 – Mielenkiintoisesta ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu kirja, jonka toteutus kuitenkin kauniisti sanottuna on mennyt mönkään.

1. Vaiko sittenkin punavalkoisesta, heko heko.
2. Oikeasti en ole kriitikko, en edes leikisti. Hyllytontun höpinöitä on pääasiallisesti muisti- ja lukupäiväkirja. Jätän mielelläni kritiikit niille, jotka kirjallisuudesta ja kritisoinnista ymmärtävät minua enemmän.
3. Kyllä, olen tietoinen suojeluskuntien myöhemmästä äärioikeistolaisuudesta samoin kuin sen surullisenkuuluisan lentokoneen lahjoittaneen ruotsalaisaatelisen antisemitistisistä mielipiteistä. Natsismista ei käsittääkseni kuitenkaan voida puhua vuoden 1918 alkupuolella.
4. Nimi ja sotilasarvo vetäisty hatusta.
5. Pilkutus kirjailijan, blog. huom.

Ihminen sodassa

Advertisements