Tartt: Tikli


TikliMinä olen vähän sellainen mainonnan orja ja (blogi)virran mukana heittelehtijä. Jos ne kuuluisat Kaikki Muut lukevat kirjan X, syövät suklaata Y ja huuhtovat sen alas juomalla Z, täytyy minunkin ainakin yrittää. Blogini on varsin pikkuinen, joten yleensä jonottelen kiltisti uutuuskirjoja kirjaston kilometrisissä varausjonoissa, vaikka joskus tekisi mieli alkaa kirkua ja kysyä, eivätkö mokomat tiedä, kuka minä olen, kun joudun rahvaan seassa jonottamaan, tai sitten uhraamaan roposiani ja marssimaan kirjakauppaan. Juuri näin kävi Donna Tarttin Tiklin kanssa: kun ylistävistä blogiarvioista pökertyneenä klikkailin itseni kirjaston varausjonoihin, oli edelläni sataviisikymmentä lainaajaa.

Kun minulle sitten alkukesästä tarjoutui mahdollisuus yhteistyöhön Elisa Kirjan kanssa, ei tarvinnut kahta kertaa pohtia: sähköisenä kirjanahan Tikli minulle parhaiten sopisikin! Tänä(kin) kesänä minä luen lähinnä sängyssä ja/tai imettäessäni, joten yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi olisi jonkinasteinen koettelemus varsin jumiselle niska-hartia-seudulleni ja olemattomille hauisparoilleni. E-kirja on myöskin reissussa mainio kesäkirja: minä luen puhelimella ja tabletilla, joiden pienenpuoleinen kuori kätkee sisäänsä tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstiä, mutta laukkuun mahtuu muutakin. Lisäksi autossa paperikirjaa lukiessani tapaan alkaa voida pahoin, mutta näyttöä tuijottaessani ongelmaa ei ole. Joka sortin win-win-tilanne siis!Kirjan formaatista huolimatta Tikli on vangitseva kertomus, joka varsin vaikuttavasta sivumäärästään huolimatta ei tunnu sisältävän ainuttakaan turhaa lausetta. Loppuessaan se jättää lukijan sisälle pienen lintutaulun kokoisen onton kohdan: kaikkiaan mainio maraton-kirja siis! Jo ensimmäisen neljänneksensä jälkeen se tunki alitajuntaani ja uniini, eikä niistä toviin suostunut poistumaan. Theon tarina kietoi minut sitä paitsi niin sisäänsä, etten olisi kirjaa (tai lukulaitetta) malttanut juuri hyppysistäni laskeakaan, vaikka lukumaratonia ei olisi päällä ollutkaan ahkera(mpa)an lukemiseen kannustamaan. En jaksa edes muistaa, milloin joku kirja olisi samalla tavalla minut hurmannut!

Donna Tartt oli minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hänen aiemmat teoksensa nimeltä tuttuja olivatkin. Sääli moinen, oikeastaan, sillä vähän kiukuttaa ajatellakaan, että olen vuosikausia1 lueskellut kaikenlaista tietämättä, millaisen taidokkaan kertojan olemassaolon olin täysin sivuuttanut. Järjellä ajatellen ymmärrän toki, että tällaisia kirjailijoita mahtuu maailmaan vaikka kuinka paljon, mutta järki ja minä emme oikein tule toimeen keskenämme, joten unohtakaamme se. Joka tapauksessa. Tartt kuljettaa tarinaansa eteenpäin rauhallisesti, turhaan hoppuilematta, maalaa joka kohtauksen ja hahmon huolellisesti ja uskomattoman tarkkanäköisesti, ja millaista kieltä hän käyttääkään! Mikäli Hilkka Pekkasen suomennos on lähelläkään alkuperäistekstin tasoa2, voin vain kuvitella, millainen kokemus kirjan lukeminen alkuperäistekstillä olisi saattanut olla: jo suomennos nimittäin nostatti ajoittain ihoni kananlihalle ihan silkasta kielellisestä, sanallisesta nautinnosta.

Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui siltä kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.

Päähenkilö Theo on uskottava ja uskomattoman onnistunut minäkertoja, joskaan en läheskään aina onnistunut tuntemaan minkään sortin empatiaa tahi sympatiaa häntä kohtaan. Tämä johtui todennäköisemmin hieman ongelmallisesta suhtautumisestani päihteisiin kirjallisuudessa siinä missä oikeassa elämässäkin kuin mistään muusta. Tästäkin huolimatta Theon ahdistus- ja pelkotilat tuntuivat kovin tutuilta: pahimman lopputuloksen odottaminen joka tilanteessa on toki yleissuomalainen piirre, mutta joissain ihmisissä (kuten minussa), se tuntuu korostuvan. Yöllä kuuluva kopsahdus on vähintään moottorisahamurhaaja, mahdollisesti vain jonkin sortin mörköhirviö, kauppaan eksyvä lapsi ei ikinä löydä tietään kotiin, jokainen jomotus tai särky on merkki vähintäänkin aggressiivisesta syöpäkasvaimesta ja sitä rataa, tiedättehän. Ehkä satunnaiset Theo-antipatiani johtuivatkin siitä, että näin Theossa ajoittain itseäni enemmän kuin olisin suonut näkeväni?

Entäpä Hobie sitten? Supersympaattinen ja -ihana hahmo on sinänsä realistisessa kirjassa selkeä merkki siitä, että luen fiktiota. Eihän noin ihania ihmisiä oikeasti ole olemassa.

Kirjan loppu yllätti minut useammalla tapaa. Ensinnäkin se tuli aivan liian nopeasti, mutta samanaikaisesti ei yhtään liian aikaisin. Hämmentävää, mutta valitettavan totta. Toisekseen odotin ja toivoin ehkä jopa surullisempaa loppua – tai sitten sellaista superonnellista loppua, joka kumoaa kaikki menneisyyden (ja nykyisyydenkin) vääryydet ja möröt. Tällainen siitä väliltä -ratkaisu on realistisuudestaan huolimatta jotenkin epätyydyttävä. Theo ansaitsisi ääripään. Tartt rakentaa kirjan loppuratkaisun jotenkin jänskästi niin vauhdilla verkkaisenpuoleiseen alkuun verrattuna, että lukiessa tuli ihan hiki! Kyynisemmät saattaisivat huomauttaa, että ei se kai ihme olekaan, kun kelloa vastaan lukumaratonajan loppumisen uhatessa luin, mutta oikeasti en edes hosunut. Tikli on sen sortin kirja, nimittäin, jota ei vain voi haaskata hosumiseen. Ei. Lopun huippukohdan ja jännityksen laukeamisen jälkeen seuraa vähän annakareninamainen jakso täynnä suuria totuuksia, syvällistä ajattelua ja romaanin avaamista. Yleisesti ottaen romaania on verrattu enemmän Dickensiin, mutta minä näin enemmän Tolstoita3.

Olen jo useamman päivän yrittänyt tietoisesti löytää jotain negatiivista Tiklistä. Paperikirjan luettuani olisin voinut ehkä avautua sen painosta, mikä olisi ollut tietty varsin lapsellista sekin, mutta seitsemäntuumainen tablettivanhukseni4 ei kyllä rasittanut mitään ruumiinosaa: yllätyksekseni ei silmiäkään, vaikka aika monta tuntia näyttöä tuijotinkin! Lopulta päätin nillittää vähän siitä, että minua, taidehistoriaummikkoa, kirjan (alun) taidehistoriapläjäykset vähän tylsistyttivät. Paljon suurempi murhe oli kuitenkin enemmän lukijasta kuin kirjasta riippuva: alusta asti koin, että minun pitäisi ja pitäisi osata lukea ja tulkita kirjaa useammalla tasolla. Liekö kyse iän5 tuomasta degeneraatiosta, unenpuutteen turruttamasta ajattelukyvystä tai akateemisen ympäristön puutteen tuomasta tyhmyydestä6, sitä en tiedä, mutta ei onnistunut mokoma. Ja tiedättekö mitä? Nautin kirjasta silti.

Jos Donna Tartt aikoo jatkossakin kirjoittaa suunnilleen yhden kirjan vuosikymmenessä, olen salaa surullinen, koska en saa uutta herkkupalaa näppeihini ennen neljänkympin kriisin iskemistä7, mutta toisaalta jos voin luottaa siihen, että laatu pysyy vähintäänkin samana, voin odottaa vaikka kaksi vuosikymmentä. Upea kirja. Ihan kertakaikkisen upea.

Tiivistettynä:
Kuka:
Tartt, Donna
Mitä: Tikli (WSOY, 2014)
Alkuteos: The Goldfinch (Little, Brown and Company, 2013)
Tuomio: 5/5 – Kertakaikkisen uskomaton romaani. Tiiliskivi, jossa ei ole sanaakaan liikaa (tai liian vähän). Vangitseva lukukokemus, joka jää (ali)tajuntaan pitkäksi aikaa.
arvostelukappale (Elisa Kirja)

1. Vuosikymmeniä!
2. Kuten varmasti onkin.
3. Toki Tolstoi on minulle huomattavasti Dickensiä tutumpi…
4. Kaksi vuotta tuntuu kertakäyttöisessä nykymaailmassa olevan sangen kunnioitettava ikä mille tahansa elektroniselle vempaimelle.
5. Kolmenkympin kriisi taitaa vilahdella kaikissa teksteissäni nykyään, vaikka vielä reilut pari vuotta ikäni saan kakkosella kirjoittaa.
6. Sarkasmivaroitus!
7. Onkohan parin esiteinin ja teinin yhdistelmä helpompi lukuharrastusta ajatellen kuin tämä nykyinen vauva-taapero-leikki-ikäinen-kombo?

Mainokset