Ivey: Lumilapsi

Lumilapsi

”Onpa kaunis kansi”, muistan ajatelleeni nähdessäni Lumilapsen ensimmäistä kertaa jossainpäin kirjablogistaniaa. Seuraavaksi kiinnitin huomiota kirjailijatar Iveyn etunimeen, Eowyniin, ja salaa sisälläni tunsin pienoisen kateuden pilkahduksen. Voi, kun minunkin nimeni olisi jostain Tolkienin teoksesta! Tai ehkei sittenkään. Unohdin sen jälkeen autuaasti koko kirjan, kunnes se yhtäkkiä vilkutti minulle punaisilla lapasillaan kirjaston uutuushyllystä.

Iveyn kirja on uskomattoman kaunis luontokuvaus 1920-luvun Alaskan lähes käymättömistä korpimaista, raadollinen kertomus uudisraivaajien taistelusta luontoa vastaan – ja ennen kaikkea silmittömän kaunis satu lumilapsesta, joka muuttaa vanhan1 lapsettoman pariskunnan elämän. Ivey kuvaa koskettavasti lapsettomuutta paitsi henkisenä koettelemuksena myös sitä fyysistä pakkoa saada vastasyntynyt käsivarsilleen. Kaikkialta ympäriltä kantautuvaa pienten jalkojen tepsutusta, muistutusta heidän omasta epäonnistumisestaan, Jack ja Mabel pakenevat eristyksiin korpeen ankaran työn ääreen.

Ja millainen maanpäällinen lumiparatiisi se korpi onkaan! Iveyn luontokuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, ja voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea tätä kirjaa vaikkapa loppusyksystä, ensilumen lupauksen jo tuntuessa ilmassa. Valitettavasti lukuhetkellä vallinneen ilmanalan, toukokuisen hellekauden aikana kuvaus lumituiskuista ja purevasta pakkasesta lähinnä ärsytti. Tuskanhien hierominen haavoihin yhdistettynä vauvan kasvuspurtin aiheuttamaan univajeeseen ja ristiäisjärjestelystressiin johti siihen, että tahkosin kirjan ensimmäistä puolikasta kaksi viikkoa ahmaistakseni sitten jälkimmäisen puolikkaan apinan kotiäidin raivolla yhdessä illassa. Kaikesta huolimatta kirjan ensimmäinen puolikas nimittäin oli kaikessa sadunomaisuudessaan kertakaikkisen hurmaava: jälkimmäisellä puolikkaalla kertomus muuttuu realistisemmaksi, Mabelin lukeman venäläisen kansansadun sana tulee lihaksi, ja koko kirjan sävy muuttuu hiuksenhienosti, mutta kuitenkin selkeästi.

Lumilapsen juoni etenee pitkälti juuri vanhanparin, Jackin ja Mabelin näkökulmista. Ajoittain naapurinpoika Garrett, josta kasvaa pariskunnalle kovin läheinen, pääsee myös jakamaan huomioitaan, mutta nämä luvut ovat harvassa. Ivey kuvaa koskettavasti fyysisesti ja henkisestikin erilleen ajautuneen pariskunnan osapuolten yksinäistä arkea ja puurtamista, ja tarinan edetessä myös ei-niin-yllättäen heidän uudelleen lähestymistään ja paitsi toistensa myös itsensä löytämistä. Henkilöt aina ylireippaasta ja -ihanasta naapurinrouva Estheristä itse päähenkilöihin vaikuttavat ajoittain vähän mustavalkoisilta, jopa karrikoiduilta, mutta jotenkin se sopi kirjaan vallan mainiosti. Hahmoista erityisesti Ruotsalainen (joka lopulta sittenkin oli venäläinen ainakin tyttärensä nimestä päätellen), korvessa jonkin sortin maakuoppa-asunnossa tai luolassa asuvasta, kotipolttoista liiankin kanssa naukkaileva ansastaja tuntui vähän turhankin tutulta, enkä oikein pääse eroon mielikuvasta, että ukko olikin kotoisin jostain Ruotsin ja Venäjän väliltä…

Ja kaikki tämä – koko maailma – oli vastasyntyneen vauvan pienissä, kiinni puristuneissa nyrkeissä. (s. 391)

Iveyn kieli on soljuvaa, jollain tavoin lumihiutaletta muistuttavaa herkkyydessään ja ainutlaatuisuudessaan. Virkkeiden pituus rytmittää kerrontaa kertakaikkisen vangitsevasti, ja vaikka romaani ei taikavoimaltaan mukaanvetävyydeltään aivan tasalaatuinen olekaan, on kieli kauttaaltaan äärimmäisyyksiin asti kauniiksi hiottua. Ivey heittäytyy niin kaunopuheiseksi niin usein, että löysin itseni kirjoittamasta kauneimpia sitaatteja muistikirjaani jännetuppi paukkuen samalla vannoen, että sitten kun minä kirjoitan tällaisen Pulitzer-finalistiksi päätyvän esikoisromaanin2, kirjoitan vähintään yhtä upeasti. Marja Helasen suomennos on upea ja muutamien löytämieni englanninkielisten tekstinäytteiden perusteella tekee todellakin kunniaa alkuperäiskieliselle versiolle, enkä voi vastustaa kiusausta liittää tämän tekstin oheen mielestäni ehkäpä kauneinta tekstinpätkää, jonka tänä vuonna olen lukenut.

Mitä tuossa kylmässä pimeydessä oikein tapahtui, kun kuura muodosti sädekehän lapsen olkihiusten ylle ja lumihiutale muuttui lihaksi ja luuksi? Kävikö niin kuin lastenkirjassa kerrottiin: lämpö levisi kylmän halki otsaan, sitten poskiin, kurkkuun, sitten keuhkoihin, lämmin liha erkani lumesta ja jäätyneestä maasta? Molekyylin toiseksi muuttumisen tarkka tiede – sitä Mabel ei osannut selittää, mutta ei hän osannut selittää sitäkään, miten sikiö muotoutui kohdussa, miten soluista tuli sykkivä sydän ja toivoa täysi sielu. Hän ei voinut käsittää pilvistä muovautuvien lumihiutaleiden kuusikulmaista ihmettä, kiteytyneitä saniaisia ja höyheniä, joita tuiskuaa takinhihalle, valkoisia tähtiä, jotka sulavat heti johonkin osuessaan. Miten sellainen voima ja kauneus saattoi ilmetä jossain niin pienessä ja katoavassa ja tiedon tuolle puolen jäävässä?

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Joiltain osin kirja oli pieni pettymys. Ensin tarinan yliluonnolliset osaset ärsyttivät minua, mutta toisaalta ärsyynnyin myös niiden luonnollisiksi selittyessä, ja osa juonenkäänteistä oli varsin helposti arvattavissa. Toisaalta loppuratkaisu veti maton kuvainnollisten jalkojeni alta näissä(kin) suhteissa. Huomasin yllätyksekseni nauttivan kirjan arkikuvauksesta uudistilalla – minä, kaupunkilaiskakara! – ja ihastuin, kun olin huomaavinani vähän kiantomaisia3 vivahteita ja roppakaupalla Vilhelm Mobergin Utvandrarna-eepoksesta muistuttavia asioita. Jälkimmäisestä kirjoitin puoli vuosikymmentä sitten kandidaatintutkielmani sen sortin aikataululla ja intensiteetillä, etten ole kirjoja pystynyt juuri ajattelemaankaan ilman verenpaineen ja stressitason hälyttävää nousua, mutta ehkä nyt pystyisin jo varovasti lueskelemaan ne uudemman kerran läpi?

Lumilapsi on kertakaikkisen kaunis ja hurmaava kirja, kaikessa realistisuudessaankin satumainen. Sellainen kirja, joka pitäisi lukea villasukat jalassa loppusyksystä.

Tiivistettynä:
Kuka:
Ivey, Eowyn
Mitä: Lumilapsi (Bazar, 2013)
Alkuteos: The Snow Child (Reagan Arthur Books, 2012)
Kansi: Alessandro Gottardo/Susanna Appel
Tuomio: 4/5 – Uskomattoman ihastuttava kirja, joka satumaisesta kauneudestaan ja kiehtovuudestaan huolimatta ei ole ihan täysi napakymppi, vaikka lähelle pääseekin.

1. Ymmärsin Jackin ja Mabelin neljän-viidenkymmenen vuoden ikäisiksi, eli eivät nyt mitään vallan ikäloppuja ole kait.
2. Niinpä niin, kuulostaa varsin realistiselta skenaariolta, eikö totta? :D
3. Se Punainen viiva, se Punainen viiva!

Mainokset