Sinisalo: Auringon ydin

Mikäli Marabou tahtoo alkaa sponsoroida blogiani, sopii laittaa sähköpostia. ;)

Mikäli Marabou tahtoo alkaa sponsoroida blogiani, sopii laittaa sähköpostia. ;)

Johanna Sinisalon Auringon ydin oli minun kannaltani parhaimman mahdollisen sorttinen sattuma. En ole ennen lukenut Sinisaloa, mutta muistin kirjastossa kirjan kohdalle sattuessa sitä kehutun vähän kaikkialla kirjablogistaniassa, joten nakkasin sen mukaan vaunuihin1. Kun samana iltana aloittelin ex tempore -kirjamaratoniani, aioin ensin jättää maratonkirjaksi vähän paksunpuoleisen romaanin syrjään odottamaan vuoroaan, mutta onneksi, onneksi sisällissotakiintiöni tuli kahden teoksen jälkeen täyteen ja nappasin toisen naiskaartilaisteoksen sijasta näppeihini dystopiapläjäyksen. Satuin nimittäin päättämään maraton-iltani yhdellä parhaista pitkään aikaan lukemistani teoksista.En kirjaan tarttuessani tiennyt juuri mitään siitä, mitä tuleman pitäisi. Niinpä ensimmäisten lukujen ajan sohvannurkkani oli täynnä jonkinasteista kikattelun sekaista hämmennystä. Chilirukous? Siis mihin se sitä chiliä laittoi?! Voi markat! Jonkinasteinen shokkireaktio tuli, kun silmiini osui sanapari ”Kalevankankaan hautausmaa”: kahden peräjälkeen luetun sisällissota-aiheisen kirjan jälkeen olin vähän toivonut pääseväni muuallepäin Suomea, mutta mikäpä tässä kotikonnuilla kirjallisesti könytessä… Sitä paitsi Auringon ydin viljelee shokkireaktioita tasaisen tappavaan tahtiin: milloin sukupuolirooleihin liittyen, milloin johonkin muuhun.

Katsokaahan, kaikkiaan Auringon ydin oli niissä määrin lukijan tajunnan räjäyttänyt lukukokemus, että jouduin tosissani pohtimaan, yritänkö edes saada aikaiseksi järkevää tekstiä. Kirja on kuitenkin niin kertakaikkisen eriomainen, etten antaisi itselleni ikipäivänä anteeksi, ellen jättäisi itselleni jotain muistijälkeä siitä. Mutta mitä minä osaan mukamas sanoa yhtään mitään, ja juonitiivistelmät eivät vain nappaa. Melkein tekisi mieleni syyttää tästä sitä yhtä syntistä siideriä, jonka join kirjaa lukiessani, ja taustalla pauhannutta Euroviisu-finaalia. Luvassa on siis univelkaisen äiti-ihmisen semitajunnanvirtaa, jota on suollettu näppäimistön kautta näytölle samalla, kun jälkikasvusto vaatii osaansa huomiostani.

Mutta niin, se kirja. Johanna Sinisalo on minulle uusi tuttavuus, vaikka nimi tuttu onkin. Mitä ilmeisimmin Sinisalo kirjoittaa realistisesti – ahdistavan realistisesti, kun kyseessä kuitenkin on kohtuullisen hirvittävä dystopia. Huippunaiselliseksi jalostetut eloi-tyypin naiset, joiden aivot kertojan, Vannan, sanoin ovat vaaleanpunaista vaahtoa, ovat ihan hirmuisen pelottavia, jotain sellaista, jota kahden tyttären poikatyttöäitinä eniten kammoan: taidanpa olla aikas morlokki.

Ai mitä? Miten niin outoja sanoja? Ei se mitään, kohottelin minäkin kulmiani tovin ja yritin lukumaraton-flow’ssa päätellä, ovatko sanastodilemman juuret väsymyksessäni, sanavarastossani vai kirjassa itsessään. Vastaus kallistui tuon viimeisen puoleen: sopivin väliajoin, tekstiä mukavasti rytmittäen Sinisalo avaa vaihtoehtomaailmansa tai pikemminkin -Suomensa historiaa ja sitä myötä tätä oudonpuoleista sanastoakin. Nämä nimenomaiset, kahta erilaista naistyyppiä kuvaamaan käytetyt eloi ja morlokki juontavat juurensa H. G. Wellsin Aikakoneeseen. Ensinmainitut ovat, kuten jo vihjaisin, kauniisti sanottuna aivottomia kanoja, lisääntymiskoneita ja miehenpaapomisautomaatteja, oikean elämän Barbie-nukkeja. He ovat jalostuksen tuotetta, sellaisia naisia, joita miehille tahdotaan tarjota. Tai ei tietenkään kaikille miehille, vaan masko-miehille. B-luokan kansalaisilla, epäyltiöfeminiinisillä, omilla aivoillaan ajattelevilla morlokkinaisilla ja testosteronia tursuamattomilla miinusmiehillä ei ole oikeutta lisääntyä.

Auringon ydintä lukiessani en voinut olla panematta merkille, miten Sinisalon dystopia vaihtoehtohistorioineen vaikuttaa kaikesta huolimatta jotenkin tutulta. Yrittäessäni sitten epätoivoisesti löytää kaksivuotiaalle tyttärelleni hametta, joka ei olisi minimittaa, ja tuijottaessani epäuskoisena kaksikuiselle tyttärelleni sopivan kokoisia bikineitä tajusin taas kerran valitettavan selvästi, miten meidänkin yhteiskuntamme seksualisoi mm. kaikkea, miten varsinkin naissukupuolen ympärillä kaikki tuntuu palaavan kauneuden käsitteeseen. Näinköhän kirja sittenkin on, mutta onko kyseessä sittenkin vain äärimmäisyyksiin saakka kärjistetty kuvaus koto-Suomestamme enemmän kritiikkiä kuin tajuntaa ravistelevaa fiktiota?2 Kirjan eusistokraattinen Suomi on ahdistava, vähän pohjoiskoreamainen sulkeutuneisuudessaan, säätelyssään ja takapajuisuudessaan?

Sinisalo kirjoittaa taitavasti ja kiehtovasti. Tekstin tempaa mukaansa alkusanoista saakka ja saa ainakin tämän lukijan epäilemään, että Sinisalon kirjoittamana puhelinluettelo eri sovellusten ja ohjelmien käyttäjäehdotkin olisivat mielenkiintoista luettavaa. Tekstiä rytmittävät Sinisalon kirjoittamaa maailmaa avaavien tiedonjyvästen lisäksi Vannan sisarelleen kirjoittamat kirjeet, ja vaikka rytmitys toimii mainiosti ja syventää henkilöiden ajatusmaailmaa ja historiaa, myönnän välillä turhautuneeni niihin, kun olisin tahtonut tietää nytheti, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kirjan kannet sulkiessani oli kello jo pitkälti yli puolen yön, Conchita Wurst kiipesi lavalle voittajan encoreaan varten, ja minun olotilani oli varovastikin arvioiden innostuneen ahdistunut. Näinköhän sitä uskaltaisin viedä äkkiä vielä roskiksen meikittömänä vai olisikohan fiksumpaa odottaa, että mies herää aamulla? Ja sielunvihollinen vie, minun tyttäreni eivät kasva naisiksi, joiden pää on vaaleanpunaista hattaraa ja jotka Punahilkka-satua lukiessaan epäilevät, josko susi sittenkin on valepukuinen prinssi.

Ja herramunjee, miten eloi-morlokki-kontrasti toimii, kun on juuri lukenut hamekaartelaisista ja muumeista!

Tiivistettynä:
Kuka:
Sinisalo, Johanna
Mitä: Auringon ydin (Teos, 2013)
Kansi: Hannu Mänttäri
Tuomio: 5/5 – Tajunnanräjäyttävä, sanattomaksi jättävä, ajatuksia herättävä – kaikkea samaan aikaan. Ehkä paras tänä vuonna lukemani kirja.

1. Ei, en minä oikeasti lainaa kerralla niin mahdotonta kirjamäärää, että tarvitsisin niitä varten oman kuljetusvälineen. Olin vauvan kanssa kulussa, eikä ipana viihtynyt vaunuissa, joten nostin hänet syliin ja laitoin kirjat vaunuihin.
2. Kirjan sukupuolirooleja ja esitystä naiseudesta on käsitellyt omassa blogissaan kattavasti ja minua asiantuntevammin Reader, why did I marry him? -blogin Omppu. Käykääpä kurkistamassa!

Advertisements