Kinnunen: Neljäntienristeys

Kuva kähvelletty kustantajalta.

Kuva kähvelletty kustantajalta.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on juuri sen sorttinen kirja, johon lyhyen takakansitekstin perusteella en ehkä olisi tarttunut, mutta heti kuultuani hieman tarkemmin kirjan asteleman ja aiheen, minut valtasi hillitön halu ja suoranainen tarve saada lukea kirja. Aioin ostaa paljon puhutun ja hehkutetun kirjan kirjan ja ruusun päivänä, kun se vielä sattui olemaan tarjouksessakin, mutta päädyin sittenkin ostamaan lapsille jotain, josta aion piakkoin kirjoittaa. Hyvä niin: samana päivänä sattui kirja olemaan e-kirjamessuilla Elisa Kirjan tarjouksessa. Hoh ja jes! Toki sittemmin verenpainetta nostatti se, että Elisa Kirjassa tekemäni muistiinpanot ja kirjanmerkit katosivat kummasti bittiavaruuteen. Mur!

Joka tapauksessa.

Neljäntienristeys kuvaa yhden suvun elämä koko 1900-luvun läpi – ja vähän ylikin. Pitäjänkätilö Maria pyrkii kaikin keinoin itsenäisyyteen, joka 1900-luvun alun naisilta niin herkästi evättiin. Hänen aviottomana syntyvä tyttärensä Lahja taas tuntuu haluavan vielä enemmän: hänelle ei riitä oma työ ja taloudellinen menestys, vaan hän haluaa myös miehen, perheen, kaiken sen, mistä Maria tietoisesti luopui. Lahjan miniä, Kaarina, ei puolestaan tunnu elävän omaa elämäänsä omassa kodissaan laisinkaan – talo kun on Lahjan, Lahjan miesvainaan rakentama, komea kulissi, jota täytyy pitää yllä ja jota ei saa laisinkaan muuttaa. Näyttämö, jolla menneisyys kummittelee Lahjan hahmossa ja vaikenemalla kaappeihin ahdetut luurangot vaanivat. Lopulta sanansa saa sanoa myös Onni, Lahjan mies, ja osaltaan selittää, miten Kaarinan todistamaan tilanteeseen päädyttiin. Näiden neljän kulkemat tiet risteävät aika ajoin ja eri tavoilla

Kinnunen kirjoittaa tyylikkäästi ja niin taidolla, että ajoittain on vaikea uskoa kyseessä olevan miehen esikoisteos. Kieli on väkevää, sanasto rehevää, kuvaus voimakasta ja kokonaisuus sellainen, että kaltaiseni pieni, pölhö otus ei jaksa edes yrittää löytää sanavarastostaan laatusanoja sitä kuvaamaan. Kinnunen kuvaa naisten maailmaa tarkkanäköisesti, ja synnytyskuvausten kohdalla huomasin kohottelevani kulmiani hieman hämmästyneenä: oma mieheni on nähnyt (ja kuullut) toimituksen lähietäisyydeltä kolmasti, mutta kaikella rakkaudella väittäisin, ettei hän ole huomannut puoliakaan asioista, jotka Kinnunen niin sulavasti tuo Neljäntienristeyksen riveillä ja vähän niiden välissäkin esille. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä mieskirjailijoita, jotka luovat oikeasti uskottavia naishahmoja1, mutta Kinnunen tuntuu näkevän jotkut naisten maailman asiat ja naisten ajattelukuvioiden etenemiset jopa selkeämmin kuin minä. Oikeastaan vähän masentavaa moinen. Hienoa on sen sijaan se, miten Kinnunen jättää paljon vastuuta lukijalle: hän ei kerro kaikkea, vaan lukija pystyy itse päättelemään ja yhdistelemään langanpäitä, ja vaikka lopussa selviääkin, kuka teki, mitä ja kenen kanssa, aivan kaikkea ei silti tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna.

Sarkatakkinen toppuuttaa hevosen, mutta ei nouse auttamaan kätilöä ylös. Maria kopauttaa vällyn lumettomaksi ennen kuin nousee. Selkää särkee, vaikka tiet ovat parantuneet siitä mitä ne olivat. Monta kymmentä vuotta häntä on tultu hakemaan tiettömien taipaleitten taakse, milloin hevosella, milloin vetoporolla, milloin suksilla. Joka kerta hän on silpaissut susiturkkinsa ylleen ja laukun käteensä, käskenyt Lahjaa menemään naapurin emännälle hoitoon ja lähtenyt matkaan. Satoja ja taas satoja synnytyksiä, hätäkasteita, isämeitiä kohtuun kuolleitten kunniaksi ja lapsivuoteilla kuiviin vuotaneiden muistoksi. Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan yli kymmenennettä lastaan. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja huutavat apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saavat syliinsä verisenä parkuvan tulokkaan.

Maria nousee ulkoportaat ja kääntyy vielä heilauttamaan isännälle, mutta se on kääntynyt sanomatta sanaakaan. Hän tietää, että isännät eivät pidä hänestä, mutta miksipä heidän pitäisi? Ei häntä niitä varten ole tähän pitäjään palkattu.

Kierolla tapaa huvittavaa minusta oli se, miten kirjan neljästä päähenkilöstä vapain ja itsenäisin oli lopulta se, jonka olisi odottanut olevan vähiten vapaa ja itsenäinen: Maria. Hän on vapaa tulemaan, vapaa kulkemaan. Hän hakee hyväksyntää yhteisöltään, ei sen enempää. Lahja taas tavoittelee paitsi yhteisönsä hyväksyntää yrittämällä asettua perinteisempään naisen muottiin myös äitinsä hyväksyntää pyrkimällä vastaavanlaiseen itsellisyyteen ja omavaraisuuteen. Kaarina puolestaan tavoittelee ainakin alkuun enemmän tai vähemmän tietoisesti anoppinsa, sulkeutuneen ja etäisen Lahjan hyväksyntää, jota ei koskaan saa. Onni taas tietää, ettei hyväksyntää voi saada, hän tahtoo vain rakkautta. Rakkautta, josta Maria kieltäytyi tietoisesti itsenäisyyttä tavoitellessaan, mikä puolestaan heijastuu suvun jäsenten elämään vielä vuosikymmeniä Marian kuoleman jälkeenkin. Oli tilanne mikä tahansa, kulissit pidetään pystyssä vaikka väkisin. Heikkoutta ei voi näyttää.

Neljäntienristeys muistutti minua joissain määrin Katja Ketun upeasta Kätilöstä. Osittain tämä johtuu varmasti sekä sota-ajan kuvauksesta, pohjoissuomalaisesta miljööstä sekä tietty (yhden) päähenkilön harjoittamasta kätilöntoimesta. Huomasin myös itseni puuskuttavan ajoittain, että eipä se Taivaslaulu lopulta tainnut NIIN ahdistava kuvaus lestadiolaisuudesta ja/tai äitiydestä olla, kuin monet ajattelivat. Ainakin itseäni ahdisti enemmän Lahjan pakotettu äiteily ja toisaalta ää-rim-mäi-sen kuumottava kirkkokohtaus. Huh.

Kirjan epilogin jälkeen oli vielä pakko palata prologiin, jonka nimet kävivät nyt paljon paremmin järkeen. Mieleni olisi tehnyt jatkaa lukemista vielä siitä, ja lukea koko kirja uusin silmin, vaikka Onnin salaisuuden ja Lahjan osuuden arvasinkin ennen, kuin Kinnunen sen suoraan kertoi. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni, tosin vähintään puoliksi sen vuoksi, etten uskaltanut lukea kirjaa enää toistamiseen, jos se vaikka olisikin menettänyt osan taikaansa.

Tulen tirauttamaan katkeran kyyneleen jos kolmannenkin, ellei Kinnusen nimi näy tämän vuoden Finlandia-karkeloissa. Sanonpa vain.

Tiivistettynä:
Kuka:
Kinnunen, Tommi
Mitä: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)
Kansi: Martti Ruokonen/SA-kuva
Tuomio: 5/5 – Erinomainen esikoinen, tarkkanäköinen kuvaus, vangitseva teos. Lisää, kiitos!

1. Sitä, miksi hyvin miehistä kirjoittavat naiset eivät tee niin suurta vaikutusta, en kylläkään tiedä.

Advertisements