Mattila & Kemppi: Suomen vapaussota 1918

Suomen vapaussota 1918

Olin jo unohtaa koko Ihminen sodassa -haasteen, kun taannoisella kirjastoreissulla sain hyllyjen seassa luoviessani ahaa-elämyksen asian tiimoilta. Pikainen vilkaisu faktahyllyyn paljasti parikin mielenkiintoista kirjaa vuoden 1918 sodasta ja naisten roolista siinä. Ongelmaksi uhkasi kuitenkin muodostua se, että pohjatietoni tuosta nimenomaisesta sodasta olivat kauniisti sanottuna vajavaiset. Kyllähän minä niitä ylioppilaskirjoituksiin kertasin, mutta siitä, kun reaalikokeen ääressä hikoilin, tulee tänä syksynä yhdeksän vuotta… Niinpä voidakseni kunnolla perehtyä naiskaartilaisiin, oli minun lainattava myös jokin yleisteos asianomaisesta sodasta. Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 oli sopivalta paksuudeltaan ja runsaanpuoleiselta visuaaliselta anniltaan eniten minun makuuni sopiva, eikä lainauspäätöstä tarvinnut sen kummemmin pohtia.1

Jo kirjan nimessä tulee vastaan se minulle, lähes kahdeksankymmentä vuotta kyseisen kahinan päättymisen jälkeen syntyneelle, olennaisin dilemma: sodan monet nimitykset. Sisällissodaksi tai kansalaissodaksi mukana oli turhan monen valtion sotilaita, ja vapaussota nimityksenä on vähän kyseenalainen sekin… Lukiossa ainakin meitä ohjeistettiin käyttämään ylineutraalia nimitystä vuoden 1918 sota, mutta Mattila ja Kemppi perustelevat käyttämäänsä vapaussota-nimitystä siteeraamalla kenraali A. F. Airoa:

”Jos tämä oli meidän sisällissotamme, miksi ihmeessä rauhasta olisi neuvoteltu ja rauhansopimus tehty vieraalla maalla ttoisen valtion, Neuvostoliiton kanssa? Kyllä minä olen käynyt vapaussotaa, eivätkä ne minua muuhun sotaan saakaan. Muuttakoot sellaisten sotien nimiä, joihin osallistuneista ei kukaan ole enää elossa! Niin kauan kuin minä elän, ei kukaan perkele voi pistää minua sisällissotaan eikä kansalaissotaan.” (s. 6-7)

2. luokan vapaudenmitalilla vuoden 1918 toimistaan palkittu kenraali Airo laukoi mielipiteensä vuonna 1978 ja kuoli sittemmin vuonna 19852. Jos joku tahtoisi tässä kohden näsäviisastellen huomauttaa, ettei vuonna 1918 sotineista kukaan enää ole elossa, joudun ainakin itse myöntämään kirjan avanneen silmiäni tälle nimenomaiselle nimitykselle: olin nimittäin sujuvasti ollut kiinnittämättä huomiota, miten paljon aseistautuneita neuvostovenäläisjoukkoja maamme kamaralla tuolloin vielä saapasteli.

Helsingin suojeluskunnan miehiä 1906

Helsingin suojeluskunnan miehiä 1906

Suomen vapaussota 1918 on varsin kattava teos. Se lähtee liikkeelle sodan syntyyn johtaneista tekijöistä ja taustoista, jotka sinänsä laadukkaasta opetuksesta huolimatta jäivät ainakin minulta osittain hoksaamatta kouluaikoina. Kirja on varsin hyvää kertausta autonomian ajan loppukommelluksista, ja wanha kunnon bANAANi-muistisääntökin3 tuli tarpeeseen pitkästä aikaa. Sodan syttyminen ja kulku käydään läpi sopivan seikkaperäisesti jäämättä juuri junnaamaan turhia.

Hivenen hämmentävää minusta on se, että vielä viittä vaille vuosisata kyseisen sodan päättymisen jälkeenkin lähes kaikilla tuntuu olevan selvä puoli sodassa. Mattilan ja Kempin tapauksessa tunnutaan olevan kallellaan oikealle. Olihan se punaisten meininki vähän sellaista härväystä, mutta minä olen ainakin antanut itseni ymmärtää, että Mannerheim kumppaneineen olisi joutunut oikeasti vähän tekemään töitäkin kapinan4 kukistamiseksi. Sellaista kuvaa ei ihan saa vaikkapa tästä kohden kirjaa:

”Punakaartilaisiten taistelutoiminta oli sekoitus vallankumouksellista intoa, osaamattomuutta, pakkoa ja epäjärjestystä. Kuri joukoissa oli heikohkoa, tottelemattomuus ja väärinkäytökset yleistä. Punakaartilaisten omienkin katsomusten mukaan kaarti oli kehno sotajoukko.” (s. 53-54)

Kyllähän se tietenkin on selvää, että talonpoikaisarmeija ammattisotilaiden mokomaa vasten katsottuna on vähän eri linjalla, mutta kuitenkin. Näinköhän se molempien kotikaupunkieni punasävyisyys on minuun iskostettu jo nuorna naisna? Ei kai sodan lopputulos sentään ratkennut ennen kuin punalyhtyä sytytettiinkään, kuten kirja antaa rivien välistä vähän ymmärtää?

Punaisia Tyrvään säästöpankin edustalla

Punaisia Tyrvään säästöpankin edustalla

Ja jotta ei ihan nillittämiseksi mene, mainittakoon, että Mattila ja Kemppi kritisoivat Mannerheimiäkin eivätkä nosta tätä millekään pyhimyksen tahi sotajumalan pallille. Valkoisiakaan ei pidetä minään superarmeijana, vaan kirjassa kerrotaan valkoisten puolella myöhemmin todettaneen5: ”vapaussotaa käytiin alkeellisesti koulutetuin ja varustetuin joukoin vieläkin alkeellisempaa vihollista vastaan” (s. 114).

Kirja on, kuten sanottua, kyllästetty valokuvin, mikä on vallan mainiota! Visuaalinen aineisto teki lukukokemuksesta paljon konkreettisemman ja todentuntuisemman. Kuvitus tuo mukanaan kuitenkin yhden äiti-ihmistä järkyttävän aspektin: olipa kyseessä sitten punakaartin esikunta tai Vöyrin sotakoulun aliupseerioppilaat, kuvissa kiväärit kädessä poseeraavat henkilöt ovat ihan silkkoja kakaroita, häthätää arvioiden 13-16-vuotiaita. Mahtuuhan mukaan vanhempia partanaamojakin, mutta nuorukaisten osuus on jotenkin hätkähdyttävä. Näinkö sitä nuoruuden yltiöpäistä idealismia harjoitettiin vuosisata sitten? Toinen varteenotettava vaihtoehto on tietty epätarkahkojen mustavalkokuvien siloittava vaikutus, mutta enpä noille kuvien herroille olisi kaupan kassalla työskennellessäni myynyt oluttölkkiä ilman vähintäänkin ylimielistä ja itsevarmaa henkkareiden tarkistusta, sanonpa vain.

Suojeluskuntalaisia sodan alussa

Suojeluskuntalaisia sodan alussa

Minä olen sitä sukupolvea, jonka isovanhempien vanhemmat paitsi kuolivat sen verran nuorina, etten heitä ehtinyt tapaamaan, myös olivat vuoden 1918 sodan aikana sen verran pieniä, että lähinnä taapersivat ja konttasivat vaippasillaan ympäriinsä. Minulla ei siis ole oikeastaan mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tähän sotaan. Vai onko sittenkin?

Molemmat vanhempani ovat kotoisin Pomarkusta, ja olenhan minä nähnyt Pomarkun taisteluissa kaatuneille pystytetyn muistomerkin vähintäänkin satoja kertoja hautausmaan kulmalla. Hämärien muistikuvieni mukaan isäni kertoi joskus, että aikanaan muistomerkille kävi joku neuvostoliittolainen isokenkäinen laskemassa seppeleen säännöllisin väliajoin, ja ammusten jälkiä ainakin vanhassa puukirkossa ihmeteltiin kerta jos toinenkin. Jonkin matkan päässä isäni kotikylässä kerrottiin ristimännystä, jota vasten kaksi punakaartilaista teloitettiin. Toisen miehen raskaana ollut leski oli kaivertanut ilmeisesti joukkohautaan viedyn miehensä kuolinpaikalle ristin muistomerkiksi, minkä jälkeen puu oli varsin nopeasti kaadettu. Leski oli kaivertanut uuden ristin viereiseen mäntyyn, joka oli sekin kaadettu, jolloin leski oli taas kaivertanut uuteen puuhun ristin, ja tämäkin puu oli kaadettu. Lopulta puu risteineen sai jäädä paikalleen, ja nykyään maat kuuluvat isänisäni veljelle. Paikkaan liittyy ymmärrettävästi myös ilmeisen karmeita kummitusjuttuja, joita isäni ei minulle ehtinyt kertoa.

Sittemmin olen päätynyt asumaan Tampereelle, jota tärkeämpää kaupunkia ei taida sisällissotavinkkelistä juuri löytyä. Kotikirkkoni, Messukylän kirkon, kulmilla käytiin ankaria taisteluja, ja kyllähän Tampereen punainen historia yliopistollakin tuli vastaan. Hugo Salmelan mukaan nimetty kampussuunnistus (ja sitä seuranneet bileet) olivat ainakin vielä jokunen vuosi sitten kieltenopiskelijafuksien kalentereissa: Salmela nimittäin kuulemma kummitteli kielten laitoksen vanhalla kampuksella Pyynikillä, jossa hän hengestäänkin pääsi, ja muutti sittemmin laitoksen mukana likemmäs keskustaa.

Vapaussota 1918

Niin, siksipä se puolen valitseminen taitaa vielä vuosisataa myöhemminkin olla niin helppoa, että sen tekee lähes huomaamattaan: sota näkyy ja kuuluu vielä jollain tapaa muistomerkeissä ja tarinoissa. Tämä mielessä ja sodan peruskäänteet tuoreessa muistissa olikin hyvä jatkaa ihmettelemään naiskaartilaisten roolia ja tekemisiä: Mattila ja Kemppikin mainitsevat kirjassaan pariinkin otteeseen enemmän tai vähemmän suoraan Punakaartin naisten sotineen kovemmin kuin miesvastineidensa!

Tiivistettynä:
Kuka:
 Mattila, Jukka I. & Kemppi, Jarkko
Mitä: Suomen vapaussota 1918 (Nimox, 2007)
Kansi: Mikko Vuorio
Tuomio: 3/5 – Peruskattava perusteos, joka melkein onnistuu olemaan objektiivinen. Vahva kolmonen, muttei ihan nelosenkaan tasoa.

1. Ihan niin kuin minä yleensä kirjastossa pohtisin pitkään, lainaanko kirjan vai en. Hih!
2. Lähteenä Wikipedia.
3. Venäjän keisarit autonomian aikana olivat Aleksanteri I, Nikolai I, Aleksanteri II, Aleksanteri III ja Nikolai II, alkukirjaimiltaan ANAAN ja siihen b ja i ympärille, ja johan on hieno muistisääntö valmiina!
4. Oho, mistähän tuollainen puolueellinen termi tuli? Ja minä kun luulin katselevani itse sotaa puolueettomasta vinkkelistä…
5. Joskaan ei kerrota, kuka totesi, missä ja koska… Tuleepa näitä alaviitteitä nyt paljon!

Ihminen sodassa

Advertisements