Kaarlela: Menneen talven lumi

Lavastusrekvisiitta kahden vanhimman lapsen valitsema ja sommittelema.

Lavastusrekvisiitta kahden vanhimman lapsen valitsema ja sommittelema.

Tanja Kaarlelan Menneen talven lumi on rehellisesti sanottuna kirja, johon en välttämättä olisi tarttunut ensivilkaisun perusteella. Nuortenkirjat eivät oikein koskaan olleet minun juttuni, vaan alakouluikäisenä hyppäsin suoraan Neiti Etsivistä aikuisten osastolle turhauduttuani lähikirjastoni silloin sangen olemattomaan tarjontaan tuolla saralla..Menneen talven lumen kaunis kansi kuitenkin kiinnitti huomioni, takakannessa kuvailtiin kauniisti talvea ja kyläkoulun pihaa ja niin minä pian löysin itseni kirja hyppysissäni. Jouduin taas kerran myöntämään tällä kertaa genreen kohdistuneet ennakkoluuloni vääriksi: Menneen talven lumi osoittautui raikkaaksi ja virkistäväksi lukukokemukseksi, joka palautti joissain määrin olemattomiin kuihtuneen uskoni kotimaiseen ja realistiseen nuortenkirjallisuuteen.

Minä olen kaupunkilaiskakara, syntynyt ja kasvanut suomalaisittain suurenpuoleisessa kaupungissa ja muuttanut opiskelujen perässä maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Jonkin sortin kosketuspintaa minulla kuitenkin autioituvaan maaseutuun teemana löytyy, sillä isovanhempani asuvat pikkiriikkisessä kylässä Pohjois-Satakunnassa, ja siellä vietin itsekin lapsuudessa viikon jos toisenkin vasikoita syöttäen ja mummun karjankutsuhuutoja ihastellen. Ei siis liene ihme, että Menneen talven lumea lukiessani mielsin tapahtumapaikat kirkonkylää myöten juuri noiksi tutuiksi seuduiksi, vaikka kirjassa selväksi kävikin tapahtumien sijoittuvan reippaasti pohjoisemmaksi.

Jos miljöö tarjoili nostalgiaa lapsuuskesistä niissä määrin, tarjoili muistoja menneestä myös päähenkilöiden keskiteini-ikäinen mielenmaisema, jota Kaarlela kuvaa äärimmäisen realistisesti kuitenkaan liioittelematta Nostalgiatrippi omiin teinivuosiin, niiden idealistisuuteen ja loputtomaan draamaan kolahti tätä kolmenkympin kriisiä hieman ennakkoon läpikäyvään lukijaan kuin jokin suurella voimalla kolahtava kappale. Olipa kyse sitten ystävyssuhteista tai perhedynamiikasta1, taitavat muka erityiset tuntemukseni tuolta reilun vuosikymmenen takaa ollakin yleismaailmallisempia kuin tuolloin uskalsin uumoillakaan. Mainitsinko jo Kaarlelan hienosti tavoittaman realistisuuden? Ai ainakin kolmesti? Ai. Hups. Niin sitä vain tietää tulleensa vanhaksi kasvaneensa aikuiseksi, kun nuortenromaania lukiessaan sympatiseeraa enemmän päähenkilöiden vanhempia kuin itse päähenkilöitä!

– Me ollaan varmaan Suomen ainoat nuoret, jotka kiertävät pesemässä mummojen mattoja ja hoitamassa koko kylän tenavia, Henna valitti.
– Kyllä minäkin silloin, kun olin teidän iässä…
– Sä olit meidän iässä sota-ajalla ja se on eri asia kuin nyt. Nyt eletään 2000-luvulla ja orjatyövoima on kielletty, Henna keskeytti.
– Korjaan, mä olin nuori kahdeksankymmentäluvulla, ei siis kovin kauan sitten, Hennan äiti sanoi.
– No niin, mutta siis maailma on eri nyt.
– Mutta mun vanhemmat oli nuoria tyyliin tuhatkahdeksansataa ja jotain, ja silloin lapset pistettiin töihin heti, kun ne oppivat itse kävelemään, Mari sanoi.
– Niin minäkin ajattelin, kun olin nuori.
– Miten? Henna kysyi.
– Että vanhemmat on kalkkiksia.
Henna puuskahti kyllästyneenä.
– Äiti, lopeta. Älä enää yritä ymmärtää meitä.

Noinko sitä puhutaan äidille, mitäh?!

Tämä sympatiseerausaspekti on hivenen yllättävä eikä vain siksi, etten oikeasti miellä itseäni noin näin jumalattoman vanhaksi. Kirjailija tuntuu yrittävän vieraannuttaa aikuisia lukijasta kielellisillä kommervenkeillä: aikuiset nimittäin tuntuvat ajoittain puhuvan kirjan kertojaakin yleiskielisemmin! Kaarlelan kerronta on ajoittain vähän ehkä turhankin puhekielistä minun makuuni, vaikka toisaalta nuortenkirjallisuudessa se sinänsä vallan ymmärrettävä piirre onkin.

Korpeen karanneista sympatioistani huolimatta joudun myöntämään pitäneeni vähän nenäkkäistä teinipäähenkilöistä. Ehkä minä en sittenkään ole vielä ihan täysin ikäloppu? Kuvittelisin itseäni reilun vuosikymmenen nuoremman lukijan samaistuvan ja/tai tykäistyvän enimmäkseen kirjan päähenkilöön, Mariin. Itse pidin enemmän jollain tapaa tasapainoisemmasta Hennasta. Toisaalta hän jää etäisemmäksi, eikä hänkään mikään pyhimys ole, vaan kuittailee äidilleen siinä, missä Mari taitaa pitää enimmäkseen mölyt mahassaan.

Menneen talven lumi on hymyilyttävä kirja. Hykertelin keskenäni nähdessäni sieluni silmin pienet landeanarkistit tihutöissään kirkonkylällä2, ja mökissä joogateetä hörppien asusteleva hipsteri-ituhippi3-Antti sai minut hihittelemään ihan tosissani. Tyypillinen kaupunkilainen, jep! Mutta tosissaan puhuttuna, kirjan loppuratkaisu Antin osilta oli mieleeni: osasin arvata ja sydämestäni toivoinkin jotain sensuuntaista.

Autioituva maaseutu, aina vain kauemmas karkaavat palvelut ja maanviljelyn muuttuminen välineurheiluksi ja byrokratiaviidakossa samoamiseksi näkyy nuorten elämässä varjopaikoissa ja vilahtelee puheissa, ja onnistuu koskettamaan tätäkin lukijaa. Liekö taustalla se, että olen ikäni seurannut samoja aiheita kahvipöytäkeskusteluissa isovanhempieni luona. Yhdistettynä nostalgiapläjäykseen, Kaarlelan sujuvaan kielenkäyttöön ja luonteviin henkilöihin tämä johti siihen, että nautin kirjan lukemisesta enemmän kuin ennakkoon osasin uumoillakaan. Kaarlelan aiemmin kirjoittama Saara kipusi ja kapusi tämän kirjan myötä huomattavasti korkeammalle luettavien kirjojen alati venyvällä listallani.

Siinä sivussa heräsi se pieni ajatuksenpoikanen taas kerran: pitäisikö sitä sittenkin harkita uudemman kerran tätä perheen kaupunkielämää? Kasvaako noista kakaroista minkäänlaisia ihmisiä, kun isovanhemmista kaikki asuvat kaupungissa? Näinköhän sitä pitäisi joku syytinkijärjestely laittaa pystyyn sinne lapsuuskesien maisemiin?

Tiivistettynä:
Kuka:
Kaarlela, Tanja
Mitä: Menneen talven lumi (Torni, 2014)
Kansi: Mervi Kattelus
Tuomio: 4/5 – Sympaattinen nostalgiatrippi entiselle teinille, raikas ja realistinen nuortenkirja.
arvostelukappale

1. Mikä siinä onkin, että kavereiden perheet o(li)vat aina jotenkin toimivampia ja kivempia kuin oma kotiväki?
2. Kyllä, siellä isovanhempieni kotikylän isolla kirkolla.
3. Käytän nimitystä kaikella rakkaudella, blog. huom.

Mainokset