Galbraith: The Cuckoo’s Calling

cuckoo's calling

Kuva lainattu luvatta Amazonista.

Yksi lapsuuteni ehdottomista toiveammateista oli salapoliisi. Voi, miten yritinkään ratkoa ties mitä mysteereitä – ja tietty näin niitä sielläkin, missä niitä ei todellakaan ollut – ja suurin mahdollinen tragedia oli se, kun hukkasin suurennuslasini. Miettikää nyt! Näistä lähtökohdista ei liene ihme, että sain varsin suuret kicksit irti The Cuckoo’s Callingin varsin perinteisestä lähtöasetelmasta: hiukan enemmänkin persoonallinen salapoliisi, jonka vaatekaapissa on luurankoja ilmeisesti ruuhkaksi asti, nuhjuinen toimisto ja näpsäkkä sihteerisnainen. Älkää ymmärtäkö väärin, olisihan se naissalapoliisikin ollut mukavaa vaihtelua, mutta Cormoran Strike1 oli hahmona niin silmittömän sympaattinen ja uskottava, että vallan huimasi. Wallander-tasoa2, sanoisin! Ja jos on klassisen tasokas hahmokavalkadikin, on sitä myös tutkittava rikoskin: kauniin, kuuluisan ja rikkaan supermallin alkujaan selkeästä itsemurhasta alkaakin löytyä epäilyttäviä piirteitä.

Wannabe-salapoliisiosaa sielustani lämmitti suuresti se, että arvasin murhaajan jo varsin varhaisessa vaiheessa. Tätä loogisen päättelykyvyn riemuvoittoa pikkiriikkisen laimentaa ehkä se, että kyseessä oli todellakin ihan puhdas arvaus, jota en voinut perustella millään muulla kuin sillä, että olisipa hauskaa, jos murhaaja olisikin se heppu. Mitään selviä vinkkejä en huomannut Galbraith-Rowlingin antaneen, vaan vyyhti alkaa purkautua vasta kirjan viimeisellä neljänneksellä, kun taas murhaajan henkilöllisyys paljastuu riemastuttavasti vasta aivan lopussa. Suurin osa kirjasta tuntuukin menevän pohdittaessa sitä, onko tutkittava tapaus murha laisinkaan vai oliko henkisesti hieman epävakaa malli todellakin vain päättänyt päättää päivänsä.

Jos eivät Harry Potter -kirjat mitään erityisen aurinkoisia olleet ainakaan sarjan loppuosaa kohden edettäessä, tuntuu Rowling suorastaan kieriskelevän kurjuudessa3 päästäkseen eroon lanu-kirjailijan viitastaan ja Pottereiden varjosta. Ihan The Casual Vacancyn tasolle ei onneksi mennä, mutta eipä ole The Cuckoo’s Callingin hahmojenkaan elo kovin auvoisaa. Ei siis liene ihme, ettei Rowling tahtonut taasen kohdata Potter-fanien hirmuisia odotuksia vaan kirjoitti salanimellä. En itsekään voi viattomuuttani ja puhdassieluisuuttani alleviivata. Kirjaa lukiessani olin tuskallisen tietoinen Galbraithin todellisesta henkilöllisyydestä, ja niinpä odotin enemmän tai vähemmän alitajuisesti syyllisen olevan Hän-joka-jääköön-nimeämättä tai Striken – tai ehkä pikemmin näpsäkän sihteerittärensä, joka oli hahmona varsin mainio mutta jotenkin niin valju, etten muista nimeään, joten kutsun häntä tästä eteenpäin neiti Näpsäksi – lentävän tiehensä Nimbus 2000:lla. Neiti Näpsästä puheen ollen, muuten, ennustaisin tämän kirjan henkilökemioiden perusteella hänen päätyvän yksiin pomonsa kanssa.

Rehellisesti sanottuna en voi sanoa juuta enkä jaata siihen, olisinko Rowlingin kirjoitustyylin tunnistanut, mikäli en olisi tiennyt hänen olevan kirjan takana. Nyt kuitenkin osasin kiinnittää huomiota tutun rowlingmaiseen kieleen, sen mukavaan muodollisuuteen ja valloittavaan vanhanaikaisuuteen, puhumattakaan hirmuisen pitkistä virkkeistä! Minä pidän kovin pitkistä virkkeistä, mutta JKR on tehnyt niistä sen sortin taiteenlajin, että nykyisellä tajunnantasollani jouduin jankkaamaan tiettyjä virkkeitä useampaan kertaan ennen kuin hoksasin, mistä on kyse. Mutta voinko siksi kritisoida kirjailijaa? Voiko Rowlingia ylipäätään kritisoida saamatta laumaa Potter-päitä peräänsä? En aio ottaa selvää.

Pseudonyymistä vielä sen verran, että saatoin hörähtää äänen lukiessani kirjan lopusta kirjailija Galbraithin esittelytekstiä:

ROBERT GALBRAITH spent several years with the Royal Military Police […]. He left the military in 2003 and has been working since then in the civilian security industry. The idea for Cormoran Strike grew directly out of his own experiences and those of his military friends who returned to the civilian world.

Jep jep, niinpä niin. Hih!

The Cuckoo’s Calling oli ainakin minusta paitsi hidastempoinen myös varsin hidaslukuinen: ehdin tahkota sähköistä versiota likemmäs kuukauden, vaikka sivuja paperiversiossa onkin kohtuullisen maltillisesti, karvan verran alle 500. Tylsäksi en kuitenkaan kirjaa kokenut missään vaiheessa, vaikka koenkin, että hieman lyhyempikin versio olisi minulle riittänyt. Kirjan näennäinen raskaus selittynee yksinkertaisesti jo mainituilla seikoilla: monimutkainen kieli hidastaa lukemista, eikä kirjassa lopulta tapahdu kovinkaan paljoa ennen loppurytinöitä.

The Cuckoo’s Calling on suomennettu nimellä Käen kutsu (Otava). Yksityisetsivä Striken (ja Neiti Näpsän) seikkailut saavat jatkoa tänä kesänä, kun sarjan toinen osa, The Silkworm, ilmestyy kesäkuun 19. päivä. Kindle-ostoslistalleni päätyi mokoma matonen välittömästi. Ennen jatko-osan ilmestymistä olisi tarkoitukseni ehtiä lukea jotain muuta Rowlingita: melkein nelivuotias esikoiseni on nimittäin toistuvasti pyytänyt minua lukemaan ”niitä taikakiljoja” nähtyään sattumalta pätkän Potter-leffaa telkkarissa, ja minun pitää ensin vähän kertailla ja pähkäillä, onko se ihkaensimmäinen Potter-kirja vielä ehkä hieman liian jännä tuonikäiselle.

Tiivistettynä: 
Kuka: Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)
Mitä: The Cuckoo’s Calling (Sphere Books, 2013)
Tuomio: 4/5 – Mukavan moderni klassinen dekkari.

1. Cormoran? Nyt ihan oikeasti, Rowling, alat hiukan rajoittaa niiden nimien kanssa!
2. Kurt Wallanderhan on siis mielestäni ehkä parhaiten kirjoitettu ja sympaattisin rikoksenratkoja ikipäivänä. Blog. huom.
3. Tai pikemminkin laittavan hahmot kieriskelemään.

Mainokset