Härkönen: Takana puhumisen taito

Aurinkoista kirjan ja ruusun päivän iltaa, ihmiset! Toivottavasti päivänne on ollut kirjaisa – ja kiva, jos ruusujakin olette saaneet. Meillä ei kirjalahjuksia puolin tai toisin tänä päivänä harrasteta, mikä on kyllä synti ja sääli, mutta onneksi kukaan ei kiellä ostamasta ihan itse itselleen kirjaa: kyllähän kunnon kirja aina kukkasen voittaa, vai mitä?

En tiedä, kehtaako nyky-Suomessa myöntääkään mokomaa, mutta minä en ole koskaan ennen lukenut ainuttakaan Anna-Leena Härkösen kirjoittamaa kirjaa. Ei, en edes Häräntappoasetta. Lähinnä tätä yleissivistysaukkoa paikatakseni ja isoa nippua ennakkoluuloja hälventääkseni päätin, että tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kirjanen on saatava. Niinpä aamupäivällä kampasin monta naamaa, pakkasin jälkikasvun kantoliinaan ja rattaisiin ja suorin meidät keskustaan missionani kuluttaa kirjakaupassa vähintään kymmenen euroa saadakseni Härkösen tätä päivää varten kirjoittama Takana puhumisen taidon. (Ostin lopulta pitkähkön pähkäilyn jälkeen lapsille jotain, johon palaan jonain lähitorstaina. Ja kyllä, tiedän missanneeni viime viikon Tarinatorstain. Hups ja anteeksi.)

Vasta kotona ehdin vilkaista pirteän pinkin kirjan takakantta, ja olin pudota pehvalleni. Takakansitekstin perusteella ymmärsin kirjan kantavaksi teemaksi vaihdevuodet. Vaihdevuodet! Nyt oikeasti, ihmiset, tällä 27-vuotiaalla on ihan tarpeeksi paha ennakkokolmenkympinkriisi ilman tällaistakin, plus ne hormonitkin heittävät sattuneista, tälläkin hetkellä käsivarrellani tuhisevista syistä sen sortin häränpyllyä, että Härkösen Takana puhumisen taidon sivulla 15 kuvaama vaihdevuosioireisto on tullut valitettavan tutuksi:

Aamuiset, itse aiheuttamattomat päänsäryt. Öisin selkään liimautuva yöpaita. Päiävisin tulevat kuumuuskohtaukset. Sydämen tykytys. Raivohulluus. Jos jonkun hiha hipaisi omaa hihaa tavaratalossa, teki mieli tappaa. Ja kun pomppi Hurriganesin tahtiin kaverin syntymäpäivillä, pissathan siinä tuli housuun. 

     Eräänä aamuna tiskikone ei käynnistynyt. Aloin hakata sitä nyrkeillä ja huutaa, että haluan kuolla. Kone käynnistyi.

Härkösen teksti on kaikkiaan rentoa ja välitöntä. Nämä yhdistettynä jonkinasteiseen puhekielisyyteen ja välillä vähän hassusti töksähteleviin virkkeisiin loi ainakin tälle lukijalle illuusion siitä, että lukemisen sijasta kuuntelisin itseäni parikymmentä vuotta vanhemman työkaverin juttuja. Perhetutun kanssa eivät kaikki Härkösen käsittelemät asiat nimittäin tulisi puheeksi. Toivottavasti.

Odotin Takana puhumisen taidon olevan kevyt ja mukava pienoisromaani. Olin appatiarallaa 67-prosenttisesti oikeassa, sillä attribuuttihypoteesistani kohdilleen osuivat ”kevyt” ja ”mukava”. Pienoisromaani kirja ei kuitenkaan ole, vaan kokoelma kolumneja – tai ehkä pikemminkin pakinoita. Vaikeita nämä tekstityypit. Tekstien pituus vaihtelee kolmesta sanasta (!!) likemmäs kymmeneen sivuun, mikä rytmittää kirjaa ja tekee siitä novellikokoelmien tapaan varsin mainion luettavan minun hektisessä ja varsin, öh, rytmikkäässä elämäntilanteessani, jossa yritän sovittaa oman päivärytmini kolmen lapsen päivärytmien mukaan.

Vaihdevuosikauhistuksesta huolimatta minä joudun myöntämään pitäneeni kirjasta. Nauraa pyrskähtelin ääneen useammassa kohtaa ja muutamia pätkiä siteerasin lennosta miehellenikin. Oli kyse sitten lahjojen ostamisesta tai tekstiviestiriitojen vaikeudesta, minä samaistuin Härkösen höpinöihin suuresti. Ehkä minä tosissaan olen tulossa vanhaksi. Hoh!  Hieman kyllä pohdituttaa, saisiko mieslukija kirjasta yhtä paljon irti: perinteisestihän kirjan ja ruusun päivänä vaimo ostaa miehelleen kirjan ja saa vastalahjaksi horsman ruusun. Aika typerää ja epäreilua, tiedän. Ehkä Takana puhumisen taito onkin tarkoitettu tasoitukseksi, luettavaksi sille miehelleen kirjaa ostavalle vaimoparalle.

Jotta ihan kehumiseksi ei kuitenkaan menisi, on hiukan jupistavakin. Minulle jäi kirjasta jotenkin vähän viimeistelemätön maku suuhun, sellainen hiukan hosuttu, vähän sinnepäin -asenteella tehdyn kirjan maku. Tiedättehän? Vähän niin kuin kiireessä räpsäistyt kännykkäkuvat blogissa sommiteltujen järkkäriotosten sijasta. Kostoksi siis tämän tekstin kuvituksena on juuri sellainen, suoraan Instagramista jaettuna. Ha, siitäs saitte!

Tiivistettynä:

Kuka: Härkönen, Anna-Leena
Mitä: Takana puhumisen taito (Kirjamedia Oy/Kirjakauppaliitto, 2014)
Kansi: Janne Westerlund
Tuomio: 3/5 – Mukava, kivasti hihityttävä kirjanen. Ehkä olen salaa keski-ikäinen.
Advertisements