Carpelan: Kulkeva varjo

 

Toisen lapseni synnyttyä loppuraskauden lukujumi pääsi venähtämään pitkäksi. Tällä kertaa tahdoin suojella itseäni mokomalta karmealta kohtalolta, ja heti pienen ”Voisin vaikka lukea jotain”-ajatuksen pilkahtaessa päänuppiini muuan iltaisella imetysmaratonilla päätin tarttua härkää sarvista. Pienoinen ongelma oli vain lukumateriaalin valinta. Kovin muhkeaa tiiliskiveä en luultavasti jaksaisi lukea, ja sen käsittelykin voisi olla ongelmallista, luenhan useimmiten imettäessäni, jolloin toinen käteni on väkisinkin pois pelistä. Puhelimesta ja tabletista oli molemmista akku loppu, joten e-kirjat olivat pois pelistä. Kirjan oli löydyttävä omasta hyllystä ja äkkiä. Pikaisen tutkailun jälkeen nappasin viimesyksyisen alennuslöydön sohvalle seurakseni seuraavaa imetystä odottamaan: iki-ihanan Bo Carpelanin Kulkeva varjo: Kertomus pikkukaupungista vaikutti varsin lupaavalta. Pienehkö pakkaus, dekkari, 1800-luvun loppu ja Carpelan – voisiko tuolla yhdistelmällä muka mennä mönkään?

Kulkeva varjo sijoittuu pieneen länsirannikolla sijaisevaan kylpyläkaupunkiin, Uusilahteen, jonka pienessä päässäni mielsin Naantaliksi lähinnä kylpylän, Turun läheisyyden ja luostarikirkon vuoksi. Vuoden 1898 kesä on lopuillaan, ja uuden ajan, uuden vuosisadan alkua odotetaan malttamattomina. Nämä seikat, loppukesä ja odotus, heijastuvat osaltaan koko kirjan tunnelmaan: ahdistavana ja painostavana se tuntuu enteilevän ukkosmyrskyä, joka oikeassa elämässä lopulta puhkesi vuonna 1914. Jotain on selvästi ilmassa, kuten kirjan päähenkilötkin läpi teoksen toistelevat: ”[M]eidän ympärillämme tapahtuu jotain, jotain on ilmassa jota me hengitämme”, tuskailee kuvankaunis konsulinna, ja samoilla linjoilla on hänen perheensä palvelijatar Manda: ”[T]untuu kuin jokin sellainen olisi uhkaamassa mitä ei tunne mutta mikä on ilmassa jota hengitämme.”Rannikkokaupungin mätänevien kalanperkeiden ja ihanan 1800-lukulaisten ihmissuhdekuvioiden1 lisäksi Uusilahden ilmasssa tosiaan on jotain.  Tuntematon murhamies – ehkä jopa sarjamurhaaja! – ja murhapolttaja hiippailee yön pimeydessä kylväen kauhua ja polttaen lastenvaunuja ja tervavarastoja. Valtaa pitävä Venäjä pörhistelee karvojaan, nationalismi nostelee päätään suomalaisten keskuudessa, ja se kuuluisa solisaliratti alkaa saada jalansijaa työläiskaupunginosissa. Eipä siis liene ihme, että ilmapiiri tuntuu vähän painostavalta…

Miljööstä jhuolimatta Kulkeva varjo on varsin moderni dekkarin ja psykologisen trillerikkeen risteytys. Poliisimestari Werner Frid muistuttaa joissain määrin tasan vuosisataa myöhemmin vaikuttavaa ruotsalaiskollegaansa: kaikessa inhimillisyydessään, epäonnistumisineen ja pikantteine sosiaalidemokraattisine (tai ehkä sittenkin ”vain” sosialistisine?) vivahteineen minulle ah-niin-rakasta Kurt Wallanderia. Liekö syy tässä assosiaatiossa vai jossain ihan muussa, mutta minä pidin kirjasta kovasti. Sinänsä lyhyenpuoleiseksi kirjaksi 222-sivuinen Kulkeva varjo suorastaan vilisee nimiä ja henkilöhahmoja, jotka menivät ainakin näin koomaisella lukijalla vähän sekaisin ja joista sympaattisen poliisimestarin ja vähemmän sympaattisen köyhän naisen Anna Kareninan, konsulinna Cecilia Redingin lisäksi oikein kukaan ei kovin tarkasti jäänyt mieleeni.

Bo Carpelan on ehdottomia lempikirjailijoitani – eikä vähiten minua suunnattomasti miellyttävän kielenkäyttönsä ansiosta. Kyllikki Villan suomennos on sujuva ja onnistunut, mutta jäin silti hiljaa itsekseni puhisemaan, että olisi vain pitänyt hankkia hyppysiinsä kirja ruotsiksi. Kulkevan varjon kerronta on mukavan vanhahtavaa, ja kielessä on hauska 1800-lukuinen vivahde, joka osaltaan täydentää miljöötä. Preesens kerronnassa särähti korvaani, kuten se aina tapaa tehdä, mutta liekö imetyskooma liuottanut muutaman kriittisen aivosolun olemattomiin, koska tällä kertaa pääsin mokomasta yli. Hoh!

Kulkeva varjo on kaikkiaan varsin mukava kirjanen. Se etenee nopeasti sortumatta hätäilyyn tai jättämättä hahmoja pinnallisiksi. Loppua kohden varsin mainion kutkuttavaksi kasvaneen rikosrypäksen ratkaisu oli kuitenkin pieni antikliimaksi, ja murhaajankin onnistuin arvaamaan jo ennen kirjan puoliväliä. Se ei kuitenkaan kirjan lukemista hidastanut, ja onnistuihan tuo vanha kunnon Bo siinä vähän niin kuin sivussa ja ohimennen herättämään lukuinnostukseni taas henkiin. Ei siis lainkaan pöllömpi lukukokemus.

Tiivistettynä: 
Kuka: Carpelan, Bo
Mitä: Kulkeva varjo: Kertomus pikkukaupungista (Otava, 1978/2010)
Alkuteos: Vandrande skugga: En småstadsberättelse (1977)
Kansi: Timo Numminen
Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus, helppolukuinen välipala, ihastuttava iltapala 1800-luvun loppua fanittavalle lukijalle.

1) Löytyy rakastajaa, rakastajatarta, maksullisten naisten luo kylmää vaimoaan pakenevaa suurmiestä, yllättäviä sukulaisuussuhteita (tai niiden puutteita) ja sitä rataa.

Mainokset