Tarinatorstai – Kysynpä vain, osa 1.

Lastenkirjat ovat lähes poikkeuksetta oikeasti ihania ja upeita, mutta aina joskus sitä vanhempana löytää jotain ihmettelemisen aihetta. Viime aikoina olen olosuhteiden (ts. lasten) ja (alhaisen) tajunnantasoni pakottamana lukenut lähinnä lastenkirjoja, joten mokomia äitikirjabloggarin ihmetyttäjiäkin on tullut vastaan normaalia enemmän. Koska ihmettelyn aihetta tuntuu pukkaavan lastenkirjahyllystä tukkatiheään, on niitä tietty päiviteltävä täällä blogissakin.

Tyttäristäni vanhempi täytti pari viikkoa sitten kaksi kokonaista vuotta, ja sai lahjaksi paitsi hartaasti toivomansa Herra Hakkarainen -pehmolelun1 myös muutaman pahvisivuisen kirjan. Tottuneena kirjatoukkana tyttö lukee nykyään lähinnä isojen lasten kirjoja, niitä paperisivuisia siis, mutta myönnettäköön, että kirjoja (myös) fyysisinä esineinä rakastava äitinsä on pykälän verran rauhallisempi, kun tahmatassuissa on tukevampi, pahvisivuinen versio. Oli miten oli, nämä pahvisivuiset lahjukset otettiin vastaan asiaankuuluvien riemunkiljaisuiden (”Kiija! Kiija! Yssi, kassi, kassi, kassi kiijaa! JEE!”) säestyksellä, mutta lukutuokioiden aikana tuli vastaan parin kirjan kohdalla joitan hieman sinne surullisenkuuluisaan ”Ei näin, lapset”-kategoriaan suuntaan kallistuvia asioita – juuri niitä ihmeteltäviä, joita aloituskappaleessa mainostin.

Katsokaahan, minun ehkä hivenen harhainen maailmankuvani väittää, että pahvisivuiset kirjat ovat niitä, joita pienemmät lapset, sellaiset alle 2-3-vuotiaat vähän ipanasta riippuen selailevat itsekseen. Toki niitä myös luetaan ääneen ja ihmetellään (satoja ellei tuhansia kertoja viikossa), että mitähän se lehmä/lammas/possu taas sanoikaan, mutta jota lapsi kaikesta huolimatta lukee myös itsekseen ja itsenäisesti. Kaksi tyttäreni saamista kirjoista asettuvat tavalla tai kolmannella poikkiteloin tämän oletukseni kanssa.

Lasteni ihana täti lahjoi tytärtä pyynnöstä prinsessasatukirjalla, koska prinsessat nyt vain ovat varsin kovaa valuuttaa parivuotiaan pikkulikan pääkopassa, kuten ehkä arvata saattaa. Tony Wolfin kuvittama Suuri satukirja: Prinsessat on oikeastaan ihan täydellinen lajinsa edustaja. Se sisältää yhteensä kaksitoista satua, eli toisin sanoen kaikki perussadut ja pari muutakin. Kuvitus on mukavaa, tekstiä sopivissa määrin parivuotiaan prinsessan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn huomioiden, ja sitä paitsi kannessa on ihan oikea peili. Miettikää, miten siistiä! Kirja on syystäkin tyttären suosikkeja, mutta loputtoman vaativa ja kaikkeen tyytymätön äitinsä tahtoo hieman nillittää.

Katsokaahan, kirja on iso. Eikä vain iso vaan suorastaan massiivinen. Se on kooltaan jotakuinkin A4-arkin kokoinen, paksuudeltaan 6,5 cm ja painoltaan pyöreästi arvioiden jonkin matkaa kolmatta kiloa. Kyllähän sen järjellä tajuaa, että viittäkymmentäkuutta (56!) pahvisivua ei kovin pieneen tilaan ja kevyeen pakettiin saa sullottua, mutta siinä vaiheessa, kun lapsi otsa hiessä puuskuttaen raahaa kirjaa luettavaksi ja saa toistuvia itkupotkuraivareita, kun ei pysty käsittelemään kirjaa normaalisti sen painon vuoksi, sitä alkaa äiti-ihmisenä aikuisena väkisinkin pohtia, olisiko kirjan formaattia sittenkin voinut harkita vielä toisen tai kolmannenkin kerran.

 

Toinen ihmetysjengiläinen on nimeltään Mika Muurahainen. Craig Cameronin kuvittama ja Gaby Goldsackin kirjoittama muutaman sivun pituinen tarina on sitä taattua markettilastenkirjalaatua, mutta riimittelynsä ansiosta päässyt likkalapsen suosioon. Kirjan ulkoasu on varsin mukava, kiitos muurahaisen hypisteltävien tuntosarvien, mutta…

Ilmeisestikin juuri herttaisten, pörröisten tuntosarvien eli potentiaalisesti irtoavien ja pieniin hengitysteihin päätyvien osien vuoksi kirja ei sovellu alle kolmevuotiaille lapsille, kun taas minun aiemminkin mainitsemani harhaisen maailmankuvani ja logiikkani vuoksi pahvisivuiset kirjat ovat pitkälti juurikin alle kolmevuotiaiden kirjoja.

Mitä mieltä on arvon lukijakaarti? Onko blogistiäiti harhainen oletuksineen ja odotuksineen? Ovatko pahvisivuiset kirjat taaperokamaa vai repiikö niistä riemua leikki-ikäinenkin? Onko pahvisivukirjalle määriteltävissä maksimipaino tai -sivumäärä, jonka jälkeen paperisivuformaattia ja vanhempaa kohdeyleisöä kannattaisi harkita pykälää vakavammin?

1) Muistutattehan minua kertomaan taaperotyttäreni palavasta rakastumisesta tuohon unissakävelevään vuoheen, mikäli en sitä muuten huomaa tehdä?
Advertisements