Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat

Kuva lainattu luvatta kustantajalta blogistin
unohdettua lainapokkarinsa synnytyssaliin.

Maaliskuun seitsemäntenätoista päivänä olin varsin kypsässä tilassa sekä fyysisesti että henkisesti useammastakin syystä. Olin marssinut sairaalaan kuvitellen pääseväni synnytyksen käynnistykseen, mutta vointini olikin sen verran heikko (tai ehkä sittenkin liian hyvä?), että jouduin ensin osastolle tarkkailuun. Raskausmyrkytysoireita tavataan sairaalassa hoitaa suunnilleen sensorisella deprivaatiolla, mutta rajansa on isomahaisen naisen päiväunillakin: niinpä päädyin päiväkahvien jälkeisellä vessareissullani (joita niitäkin vahdittiin ja niistäkin nalkutettiin, koska kaikki moinen liikunta nostaa verenpainetta entisestään) tutkailemaan TAYS:n osasto 4A:n kirjahyllyjä. Niiden tarjonta oli varsin jännittävää: 25 % lehtiä, 25 % edellisvuosien asiakkaiden jälkeensä jättämiä pokkareita, 25 % laadultaan ja kunnoltaan hyvin vaihtelevia kovakantisia kirjoja parin-kolmen vuosikymmenen takaa ja 25 % virsikirjoja, hartauskirjallisuutta ja Raamattuja. Hetken harkitsin kovinkin vakavasti pyytäväni miestäni tuomaan minulle vaikkapa sen lukulistan kärkipäässä joulusta asti möllöttäneen Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme kotoa, mutta viime hetkellä nappasin hoitajien kanslian viereisestä hyllystä etäisesti tutulta kuulostavan pokkarin, jonka kanssa lyllersin takaisin mukavan hämärään sviittiini. Mikäpä sen parempaa luettavaa alvariinsa kipeyttään ja väsymystään torkahtelevalle möhömahalle kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajan salaisten unelmien kaltainen oletettavasti varsin vähän aivoparkaa vaivaava hömppäromaani?

Elämän suuria kysymyksiä olisi osastolla saatavilla
olleen materiaalin avulla voinut pohtia urakalla.

Kirjan kertojana ja päähenkilönä härvää nuori toimittajanainen, Rebecca, joka nykypäivän elämänmallille uskollisesti on elänyt varsin reteästi luotolla ja osamaksulla – kunnes vastaan tulee pankin (tai oikeastaan useamman) seinä. Karhukirjeitä ja -puheluita alkaa sataa luottorajojen ylittyessä niin, että paukkuu, ja niiden myötä materialistinen ja tuhlailevainen elämäntapa alkaa vaikeutua kummasti. Rebeccan varsin epätoivoiset säästöyritykset tulevat kalliiksi, joten itsekurin puuttuessa vaihtoehdoiksi jäävät parempipalkkaisen työn löytäminen tai sikarikkaan miehen pokaaminen. Himoshoppaaja-sarjan genren arvaten voitte varmasti kuvitella, miten juoni tästä etenee.

Kestoköyhäilijänä samaistuin suuresti ja sympatiseerasin sielukkaasti Rebeccaa ja hänen rahapulmiaan. Toisaalta hänen asenteensa, luonteensa ja lähes kaikki piirteensä nostivat niskakarvani pystyyn. Myönnettävä kuitenkin on, että chick lit -kirjaa luettaessa kanamainen päähenkilö taitaa olla vähän must. Onhan se pääsiäinenkin pian ja sitä rataa. Jäin kuitenkin suuresti kaipaamaan kanaidolini, Bridget Jonesin, sielukkuutta ja sympaattisuutta. Vanha kunnon Bridget on kuin läheinen ystävä, kun taas Rebecca jäi arvoitukseksi merkkimeikkikuorensa alle.

Himoshoppaajan salaiset unelmat on laatuhömppää: viihdyttävää ja sopivan aivotonta. Täydellistä luettavaa minun diagnoosillani osastolle kärrätylle siis: verenpaine ei varmasti noussut pykälääkään liikojen henkisten ponnisteluiden vuoksi. Sen sijaan edellä kuvattu turhautuminen kertoja-päähenkilöön taas saattoi saada aikaan juuri sen kriittisen heilahduksen verenpainelukemissa, jonka vuoksi synnytys lopulta päädyttiin käynnistämään. Tiedä häntä. Kirjan loppu on genrelle tyypillisesti kovin ennalta-arvattava: loppusivuilla vilisee kliseitä niissä määrin, että silmissäni alkoi varsin kirjaimellisesti vilkkua. (Tämä saattoi toki johtua myös siitä raskausmyrkytyksestä.) Toisaalta tragediat, henkilökohtainen konkurssi, ulosottomies ja velkavankeus ja/tai ikisinkkuus istuisivat kovin kehnosti hömppäkirjallisuusgenreen, enkä niitä Rebeccallekaan soisi. Paitsi ehkä niillä pahimmilla turhautumisen hetkillä siis.

Kaikkiaan Himoshoppaajan salaiset unelmat on varsin kelpo aivot narikkaan -hömppägenren edustaja. Minä en ole sen suurin fani, mutta myönnettävä on, että sillekin on aikansa ja paikkansa. Olisihan se tietty komeampaa kertoa ihmisille lukeneensa synnytyssalissa käynnistyksen alkuvaiheilla vaikka Sotaa ja rauhaa tai edes Tarua Sormusten Herrasta, mutta ainahan voin hiukan fuskata korkeakirjallisempaan suuntaan tiukan paikan tullen, sen verran puisevaksi Kinsellan kerronta ajoittain meni. Kyse ei kuitenkaan ollut liiasta hienoudesta tai kikkailusta, vaan enemmänkin itsensä toistamisesta, mikä taas kerran tuntuu olevan yhden sortin genren asettama vaatimus.

Vaikka kirjan lukeminen ei mitään kovin suurta kidutusta ollutkaan varsinkaan siihen verrattuna, mitä tuleman piti, en usko Himoshoppaaja-sarjan seuraaviin kirjoihin innosta hihkuen välittömästi tarttuvani – elleivät sitten satu kirjastoreissulla laukkuun hyppäämään. Toisaalta se Himoshoppaajan vauva voisi olla ihan hauskaa luettavaa, kunhan omat raskaustraumat hiukan kauemmas mielestäni kaikkoavat. Ehkä.

Tiivistettynä: 

Kuka: Sophie Kinsella
Mitä: Himoshoppaajan salaiset unelmat (WSOY: 2012)
Alkuteos: The Secret Dreamworld of a Shopaholic (2000)
Tuomio: 2/5 – Aivot narikkaan -viihdettä ja laatuhömppää, joka ei kuitenkaan ainakaan tätä lukijaa kannustanut sarjaa tämän enempää lukemaan. Ehkä. Vielä.

P.S. Pidättäytykäämme kommentoimasta tämän postauksen julkaisuaikaa. Kuopuskakaralla on massakausi, eikä hän vielä pahemmin välitä äitiparkansa kellon- ja vuorokaudenaikaan liittyvistä protesteista. Kun kerran valvon, voin kai yhtä hyvin käyttää aikani hyödyllisesti – eli lukien ja blogaten. Mahdolliset kielivirheet ja aivopierut laitettakoon univelan piikkiin nyt ja lähikuukausina, kiitos.

Mainokset