Kaunisto: Kalmantanssi

Loppuvuottani ilahduttanut arvostelukappaletarjous Gummerukselta toi luettavakseni Milja Kauniston Synnintekijän lisäksi myös sen uunituoreen jatko-osan, Kalmantanssin. Vaikka nuoren Olavin seikkailut eivät minua aivan aukottomasti vakuuttaneetkaan, en malttanut noudattaa alkuperäistä lukusuunnitelmaani ja karata kirjojen välissä Ystadiin Wallanderin Kurtin vieraaksi, joten jotain kiehtovaa näissä kirjoissa on pakko olla. Ensimmäisenä on kuitenkin pakko hehkuttaa kirjojen komeita kansia, joista Kalmantanssin on ehkäpä edellisosaa onnistuneempi. Tämä edellisosaa onnistuneemman kirjan teema tulee muuten jatkumaan jokseenkin kauttaaltaan läpi tekstinpätkäni, joten jos tahdotte kauhistelua ja kavahduksia lihan himojen ja muiden jännyyksien äärellä, en suosittele jatkamaan lukemista.

Mukana on myös ensimmäistä kertaa spoileripääkallo, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että juonipaljastuksia välttelevän lukijan ei parane lukea pääkallojen väliin osuvaa tekstinpätkää.

Kirjan alkaa jälleen Beatrixin seikkailuiden muistelulla, ja rakenne tökkii sitä myötä ehkäpä enemmän kuin Synnintekijässä. En vieläkään täysin ymmärrä, miksi Beatrixin roolia näin korostetaan, olkoonkin kyseessä sangen mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka toisaalta selittää myös Miracle de Serviéresin motiiveja ja elämää. Ehkäpä tämä aukeaa minulle sarjan seuraavassa osassa. Ylipäätään Kalmantanssi vaikuttaa jotenkin pitkäpiimäisemmältä ja vaikeammin lähestyttävältä kuin Synnintekijä. Osaltaan tätä saattaa selittää kirjan keskiaikaummikolta vaatima googlailun määrä ja ne nolostukset, joita kielitieteilijä tuntee, kun ei tunnista heti Kyrkioslaethia Kirkkonummeksi. Toisaalta jos jo kirjan alkupuolella kertoja anoo lukijalta ”armoa ja kärsivällisyyttä, sillä kirkonmiehelle maalliset halut ovat kärsimysnäytelmä”, teki ja tekee mieleni  puuskahtaa, että kärsimysnäytelmää ne kyllä ovat kirkonmiehen maallisten halujen kanssa taistelusta lukevalle lukijallekin…

Olaus-Olavi ärsytti minua edelleen henkilöhahmona varsin paljon. Aikuinen mies kitisee kuin mikäkin piika, kasvattaisi itselleen parin killuttimia, mikäli anglismin myötäily sallitaan! Luojan ja/tai kirjailijan kiitos pappisantisankarimme miehistyy kuin miehistyykin kirjan loppua kohden sen verran, että uskaltaa vihdoin polkea jalkaansa ja pitää puolensa. Olin oikeasti hurjan innoissani sinänsä vastenmielisen pappismiehemme puolesta, kun hän minäkertojan sanoin uhoaa kirjan lopulla: ”[S]ydämessäni paloi Kristuksen liekki. Tai Paholaisen liekki. En enää välittänyt.” Takinkääntö on vähän yllättävä keskiaikaisen kristillisen maailmankatsomuksen huomioon ottaen, mutta toisaalta istuu juoneen, kirjan henkeen ja kaikkeen muuhunkin varsin mainiosti. Varsin maallistuneelta tuntuu pappiskaarti yhä edelleen, jos se sitä Synnintekijässäkin oli. Eikö oikeasti joukkoon mahtunut yhtään edes suunnilleen hurskasta heppua Olauksen ottoisän, Maunu Tavastin lisäksi siis?

Kalmantanssin naishahmot sen sijaan ärsyttivät minua. Erityisesti Jeanne d’Arc oli superpettymys. Alkuun ärsyynnyin naisen täydellisyydestä ihan silmittömästi. Olaus-kertojan puhistessa: ”Minä olin nähnyt sekavia ja kärsiviä naikkosia, eikä tämä edessäni istuva vanki ollut sellainen”, teki mieleni huutaa ääneen, että voi kunpa olisikin! Pian tämän jälkeen aloinkin jo epäillä Synnintekijän Miracle-juonen toisintoa, ja kun ”Jeannen” salaisuus lopulta paljastui, pyörittelin silmiäni niin antaumuksella, että hetken pelkäsin tuijottavani takaraivooni loppuikäni. Ja entä Miracle sitten! Täydellinen Miracle! Voi, kunpa ryökäle olisi tajunnut edes kuolla. Mokoma ihmeen kautta selviäminen on jotenkin niin ennalta-arvattavaa, ettei se jaksanut pätkääkään yllättää. Poikatytön isän ilmaannuttua maisemiin arvasin heti, että itse ilkimyskin piileskelee jossain lähistöllä, enkä pettynyt. Jokohan seuraavassa osassa peitellään Miraclen raskautta vai selviääkö lukijalle, että Maunu Tavast onkin Maria?

Jopas käy kiukkuiseksi ja kriittiseksi blogisti. Varsinkin jos vaivautuu ottamaan huomioon sen pikkuseikan, että minä pidin kirjasta. Ärsyttävät henkilöhahmot ja tietyt juonikuviot sikseen, Kalmantanssi on vallan mainio romaani. Kauniston kieli on jopa upeampaa kuin Synnintekijässä, ja latinankielisten kirkkofraasien viljely sai sisäisen ex-teologini virnuilemaan pöljästi. Juoni etenee sujuvasti – vaikkakin vääjäämättömästi se koukkaa tiettyjen antikliimaksien kautta – ja ajoittaisesta takkuilusta huolimatta kirja tuli luettua sangen nopeasti ja kotitöiden kustannuksella, mikä yleensä on merkki varsin hyvästä kirjasta. Kirjailijan tekemä taustatyö vaikuttaa uskomattoman kattavalta, kirja on kauttaaltaan yhä rehevä ja realistinen, joskin edellisosan (väitetystä) riettaudesta ei pääse enää päivittelemään: Olaus elää varsin siivosti ja angstaten. Noh, ainakin suurimman osan kirjasta. Jos jokin ihan tosissaan epärealistiselta vaikuttaa, niin kirjan loppupuolella esiintynyt juomalaulu, joka alkaa sanoilla: ”Oi kauniit silosääret!/ vie niiden pehmeät ääret”. Keskiajalla? Silosääret? Kun väki ylipäätään kylpee noin kerran vuodessa? Oikeasti?

Synnintekijän ja Kalmantanssin hahmonkehitys on uskottavaa. Olaus miehistyy – vaikkakin olisi saanut puolestani miehistyä jo monta sataa sivua aiemmin – ja pohtii siinä sivussa aina vain syvällisempiä kehittyen puolivahingossa vähän paremmaksi ihmiseksikin ainakin nykymittapuulla. Jään jännityksellä odottamaan, mitä tuleman pitää.

Tiivistettynä:
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Kalmantanssi (Gummerus, 2014)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5 – Edellistä osaa parempi, mutta yhä ajoittain puuduttava ja mainettaan pliisumpi.
arvostelukappale

Advertisements