Tarinatorstai – Vauvavalmennusta ja -valmentautumista

Jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, meidän huusholliimme on tulossa vauva. Joulun aikaan havahduin tajuamaan, että lapsia pitäisi ehkä aiheesta jotenkin valistaa: pienempi on pihalla kuin se kuvainnollinen lumiukko, isompi luultavasti odottaa mahasta putkahtavaksi toista taaperoa avuttoman kippurakäppyrätissivauvan sijasta. Tilanne vaati siis pikaista kirjastoreissua.

Kuten aina, ex tempore -tempaukseni oli jokseenkin katastrofaalinen. En mene yksityiskohtiin, mutta kerrottakoon, että päiväunet skipannut kiukkuinen leikki-ikäinen ei ole kovin otollista kirjastoseuraa, mutta empatian alkeita opiskeleva, sympatiaraivoava uhmaikäinen on ehkä vielä huonompi idea. Varsinkin, kun reissussa ollaan ilman rattaita (tai valjaita). Onneksi lähikirjaston henkilökunta on ihanaa ja upeaa, eivätkä ainakaan kovin pahalla silmällä katsoneet, kun yritin jalasta vetää esille kirjahyllyn alle raivoamaan piiloutunutta rääkyvää taaperoa, kun olin ensin mokoman näkymättömän haisulipäästäisen onnistunut paikallistamaan, jupisten samalla kuiskaten uhkauksia em. leikki-ikäiselle. Huuto alkoi nimittäin tietty vasta sitten, kun löysin lapsen. Oli miten oli, lopputuloksena kahmin paniikissa lupaavalta kuulostavia sikoja säkkiin kirjoja kassiin, ja varsin hyvän kombon onnistuin lopulta arpomaan. Hieman kyllä jäi kaivelemaan se vain nimen perusteella valittu sotakirja, mutta ihan sama.

Alkusyksyiset pelkoni kukkasista ja mehiläisistä kolmevuotiaalle selittämisestä ovat onneksi jääneet toteutumatta: poika on kysynyt yhden (1) kerran, miten vauva on äidin mahaan mennyt, ja vastaukseksi riitti tällöin vanha kunnon vauvansiemen. Odotan yhä vähän kauhulla, koska lapsi keksii kysyä, miten se siemen sinne mahaan oikein saatiinkaan. Ylipäätään raskausaika ja synnytys eivät tunnu isommin jälkikasvuani kiinnostavan: esikoinen tietää, että vauva saa ruokaa napanuoran (eli ”sen johdon”) kautta, ja tulee sitten ulos ihan sitä tarkoitusta varten olevaa reittiä, kun sen aika on. Silloin äidin pitää mennä sairaalaan, jos suinkin ehtii, koska homma saattaa tehdä hiukkasen kipeää ja sairaalassa lääkäri voi sitten antaa lääkettä. Yksinkertaista!

Niinpä kirjavalinnoissakin korostuu olennaisempana osana pikkuvauva-arkeen valmistautuminen. Kirjojen lukemisen ohella ja lisäksi meillä on puhuttu puhumasta päästyämmekin siitä, miten vauva on ihan pieni eikä osaa tehdä vielä mitään muuta kuin maata – ja itkeä ja syödä ja täyttää vaippoja. Lapset tietävät, että vauva syö tissimaitoa, joskin likkalapsi epäilee vauvan tahtovan myös tikkareita, rusinoita ja ehkä lihapullia. Mustasukkaisuuskohtauksia tuskin voi kokonaan välttää, mutta parhaamme mukaan olemme lasten isän kanssa muistutellut jälkikasvulle, että äidin kainaloon voi tulla silloinkin, kun vauva syö, ja että vauva kasvaa kyllä äkkiä niin isoksi, ettei sen tarvitse ihan koko ajan olla tississä kiinni. Samoin on lupailtu erikoistärkeitä tehtäviä aina vaipanvaihdossa avustamisesta vauvan sylissä pitämiseen kunkin kakaran ikätason mukaan. Näillä eväillä selvittiin yhdestä pikkuvauva-ajasta, toivottavasti toisestakin…

Tämän viikon Tenavain Tarinatorstaissa esitellään siis joitain vauva-aiheisia kirjoja, joista meidän huushollissamme on erityisen paljon pidetty. Mikäli joku bongaa joukosta puuttuvan jonkun erinomaisen hyvän opuksen, saa ja tulee siitä vinkata kommenttikentässä.

Sanna Pelliccionin Onni-pojasta tulee isoveli (Minerva, 2009) oli ei ehkä niin yllättäen tulevan tuplaisoveljen suosikki. Kirja on läpeensä suomalainen neuvolaesittelyineen päivineen, mikä on vallan mahtavaa. Puolet sisällöstä käsittelee raskausaikaa ja puolet vauvaelämää, mikä sekin passaa meille: vaikka esikoinen on isoveljen roolista jo yhden vauva-ajan katsellutkin, en usko hänellä ihan hirmu tarkkoja muistikuvia siitä olevan. Isosisaruksen mustasukkaisuutta käsitellään myös, ja aihe onkin kaikessa arkuudessaan erinomaisen tärkeä.

Pelliccionin kuvitus on herttaista ja miellyttää ihan jokaista tämän perheen neljästä kirjaa lukeneesta. Pojalta lisäpisteitä saa myös tikkukirjaimien käyttö tekstissä: niitä on nimittäin kiva tunnistella, vaikka ihan kaikkia ei vielä osatakaan. Äiti antaisi lisäpisteitä yllä näkyvästä kantoliinailevasta isästä, mutta poika huomauttaa, että isithän käyttävät ”sitä mustaa kantoleppua”, kun liinailu on äidin juttu. Mutta kuitenkin.

Eric Hillin iki-ihanat Puppe-kirjat ovat kovaa valuuttaa melkein 2-vuotiaan likkalapsen silmissä. Niinpä Puppe saa pikkusiskon (Otava, 1989) piti kuvata kiireellä ja toisella kädellä tyttöä pois kirjan kimpusta pitäen. Suloisessa ja sympaattisessa kirjasessa pieni Puppe-koira saa pikkusiskon, Pipsan, ja tästäkös seikkailuja seuraa: Pipsa kun eroaa ihmisvauvoista (ja koiravauvoistakin) siinä suhteessa, että se osaa kähveltää leluja ja karkailla ja piiloutua heti uuden uutukaisena. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta kirja tuskin valmentaa tulevaa isosiskoa kovinkaan paljoa tulevaan, tärkeään rooliinsa ja uudenlaiseen arkeen, mutta toisaalta ehkäpä se meidänkin vauvamme joskus oppii terrorisoimaan leikkimään.

Äiti-ihmisen suosikiksi taisi lopulta nousta Giles Andreaen kynäilemä Äidin vatsassa on talo (Mäkelä, 2001). Vanessa Cabbanin kuvitus on jotenkin herttaisen ysäriä ja vetoaa hormonihirviön nostalgia-aistiin, ja Virpi Vainikaisen riimittelevä suomennos toimii vallan mainiosti sekin. Mieleni tekisi hieman jupista tietyistä sananmuodoista, mutta koska omat runomuotoiset käännösyritelmäni yliopistoajoilta ovat vielä valitettavan tuoreessa muistissa, pidän suuni supussa. Kirja keskittyy käsittelemään raskausaikaa, ja vauva saadaan syliin vasta ihan viimeisellä sivulla, jossa lupaillaan myös tuon äidin vatsassa olevan vauvan talon jäävän tyhjilleen, ”KUNNES ÄITI TEKEE UUDEN!” Apua.

Oikeasti taisin pitää kirjasta enimmäkseen äidin narkolepsian vuoksi. Olen nimittäin itse luullut olevani väsynyt odottaja, mutta en minä ole ihan noin hienosti nukahdellut. Toisaalta eivätpä minun kupeitteni hedelmät todellakaan riimittelisi: ”Minä annan äidin levätä,/ en henno herättää”…

Narkoleptinen realismilinja jatkuu Thomas Svenssonin Vallaton vauva tulee kotiin -kirjassa (Kolibri, 2001). Sanna Uimosen suomennos toimii mainiosti, mutta eniten arvoa yli kaksivuotiaat lukijat tuntuvat antavan kirjailijan omaa kädenjälkeä olevalle kuvitukselle. Kirjassa on luukkuja toistaiseksi vielä pienintä lukijaa houkuttelemassa, mutta tekstin määrä ja ilmeisesti myös kuvituksen laatu eivät oikein innosta. 3,75-vuotiaan kanssa saa molemmista kyllä monet naurut aikaiseksi, joten ehdottomasti lukemisen väärtti opus sinänsä.

Kuten kirjan nimi antaa ymmärtää, ei maha-aikaa käsitellä laisinkaan, vaan kirja alkaa vauvan sairaalasta kotiin saapumisella. Vallaton vauva valtaa vatsan odottakoon siis vuoroaan kirjastossa vielä tovin, kunnes ne vaikeammat kysymykset alkavat…

Dan Höjerin Tervetuloa meille, vauva! (Tammi, 2001, alkup. 1997) lähti mukaan isompien lasten tietokirjaosastolta, ja onkin ehkä hiukan liian informatiivinen minun jälkikasvulleni. Ruotsalaista käsialaa oleva kirja on nimittäin todellakin tietokirja, jossa kuvien ja tekstin suhde painottuu jälkimmäiseen. Boel Wernerin kaunista kuvitusta kyllä katselisi mielellään enemmänkin, vaikka Elina Lustigin suomennos erinomaisen asiantunteva onkin. Tervetuloa meille, vauva! rakentuu pitkälti kysymys-vastaus-periaatteella, ja sen läpi kulkee kehystarina viisivuotiaasta Matias-pojasta, josta on tulossa isoveli. Matias esittää vauvan elämästä ja olemuksesta lapsentasoisia kysymyksiä, jotka meidänkin huushollissamme ovat tuttuja ja varmasti tulevat tutuiksi, ja näihin sitten vastaillaan kätilön tarkastamien ja hyväksymien lausuntojen muodossa. Kirjaa lukiessa selviää muun muassa, miksei isillä ole vauvoja mahassa, miksi vastasyntynyt on sen näköinen, kuin vastasyntyneet tuppaavat olemaan, ja tietty mitenkä se vauva mahaan ylipäätään päätyi. Vaikka meillä ei lapsista vanhempikaan vielä malttanut oikein kirjasta innostua, tämä äiti-ihminen painoi vastauksia mieleensä tulevan varalle oikein urakalla.

Myös näitä on selailtu, mutta niistä ei ole suosikkeja muodostunut. Tammen kultaiset kirjat -sarjassa ilmestynyt Vauva kulta (Tammi, 2012, suom. Ritva Toivola) on oikeastaan vähän karmiva kertomus pikkutytöstä ja nukesta. Esther Wilkinin tarina on sinänsä kaunis, ja Eloise Wilkinin nostalginen (onhan alkuteos ilmestynyt 1962!) kuvitus tukee sitä, mutta minulla on ehkä vähän epäterve ja kammoava suhde nukkevauvoihin – varsinkin, kun ottaa huomioon, että olen ollut töissä nukkejuttuihin erikoistuneessa lelukaupassakin. 1960-luvulle tyypillisen pulloruokinnan ihannoinnin lisäksi minun korvaani särähti kohta, jossa tuore isosisko ilmoittaa: ”Äiti rakastaa vauvaansa ja minä rakastan omaan [ts. nukkea].” Kai sitä nyt sentään tuore isosisko sitä uutta vauvaakin vähän rakastaa, joohan?

Zdeněk Milerin ja  Hana Doskočilován Myyrä puhemiehenä on oikein kunnon kirppislöytö: uudenkarhea kirja maksoi 1,50 euroa. Vasta kotona hoksasin kyseessä olevan juuri sen Myyrä-kirjan, jossa näytetään pupuvauvojen syntymäkin. Varsinaiseksi vauvavalmennuskirjaksi tämä ei kuitenkaan meidän huushollissamme ole muotoutunut. Kirsi Sirasteen suomennos on kuitenkin oivallinen, ja sitä paitsi Milerin ihana itäblokkiretro kuvitus viehättää tämän lukijan silmää ah-niin-mainiosti.

Harry Horsen Pikkukani ja uudet vauvat (Mäkelä, 2006, suom. Terhi Leskinen) on oikeastaan erinomaisen  sympaattinen teos, joka on vain jäänyt muiden tässä postauksessa mainittujen varjoon. Tämän siitä saa, kun antaa lapsille kirjallista makeaa mahan täydeltä. Miltähän kirjallinen sokeripärinä (ts. sokerihumala) muuten alle kouluikäisestä tuntuu? En enää oikein edes muista, vaikka reippaasti ennen kouluikää lukemaan opinkin.

Mainokset