Tarinatorstai – Iltasaduista.

Tämän vuoden blogikuvioita suunnitellessani päätin ottaa itseäni niskasta kiinni lastenkirjarintamalla. Pääsyy on se, että kotiäitinä(kin) luen lastenkirjallisuutta huomattavasti blogiin päätyvää ”aikuisten” materiaalia enemmän, ja alkaneena vauvavuonna saattaa tulla – ja varmasti tuleekin – pitkiäkin pätkiä, jolloin en kerta kaikkiaan jaksa lukea mitään mukamas blogaamisen väärttiä tai ehdi blogata mokomasta. Lapsellisen teeman myötä turvaan edes säännöllisen epäsäännölliset päivitykset pikkuvauva-aikanakin, vaikka yhä edelleen aion pitää verenmaun pois suusta ja stressimittarin mahdollisimman alhaisissa lukemissa. Tekstien aihepiirit tulevat oletettavasti olemaan yleisemmin lapsia ja kirjallisia tai kirja-aiheisia ajanviettotapoja käsitteleviä sekä tietty ihan kirjaesittelyitäkin blogille tuttuun tapaan. Ainakin joissain määrin tekstien takana myötävaikuttavat lapseni, Martti (s. 05/10) ja Aino (s. 03/12), aikanaan oletettavasti myös toistaiseksi Puuron tai Poirot’n nimellä kulkeva kolmoskakara. Kuten aina, aihe-ehdotuksia ja -toiveita otetaan vastaan innolla.

Nyt ainakin alkuun aion kuitenkin päivitellä ipana-aiheisesti ihan viikottain. Toivoa täynnä oleva torstai vaikuttaa sopivan epämääräiseltä päivältä moiseen puuhaan. Alkujaan ajattelin Kakarain Kirjakeskiviikkoa, mutta KKK-lyhenteen ollessa jo varattuna, päädyin sittenkin uuteen TTT-teemapäivään: Tenavain Tarinatorstaihin. Toivottavasti mokoma ei sotkeennu Top Ten Tuesday -juttuihin, joita ei tosin ole tainnut kotimaisissa kirjablogeissa enää toviin näkyäkään. (Ja vaikka sotkeentuisikin, en jaksa keksiä mitään muutakaan toimivaa lyhennettä, joten tällä mennään.)

Kauan, kauan sitten odottaessani pian esikoistani, joka blogimaailmassa on kulkenut ainakin nimillä Ninja, Mini-insinööri ja Lipponen, ja oikeastaan jo sitä ennenkin uhosin silmät kiiluen ja suu vaahdossa lukevani lapselleni iltasadun ihan alusta saakka – jos en nyt ihan ensi-illoista niin -viikoista kuitenkin. Niinpä varmaan. Siinä vaiheessa, kun joskus poikasen puolivuotispäivän aikaan havahduin iltasatuasiaan, oli meillä jo sen verran toimiva ja vakiintunut iltarutiini, ettei siihen sujuvasti pystynyt satuhetkeä lisäämään. Päivällä loruttelin lapsen kanssa ja yritinpä satujakin lukea, mutta ikiliikkujahenkinen vauva ei ihme kyllä jaksanut moiseen keskittyä. Otin asiasta vähän itseeni ja lisäsin asian alati pitenevään listaani asioista, jotka todistivat kertakaikkisesta epäonnistumisestani äitinä.

Nyt onneksi mokoma jo vähän naurattaa. Olen nimittäin kaikkien vanhempien tapaan joutunut toteamaan, että lapsi opettaa vanhempaansa vähintään yhtä paljon kuin vanhempi lastaan. Nyt, kun lapsia on jo melkein kolme, alan olla aika viisas ainakin tietyissä asioissa. Iltasadut kuuluvat ehdottomasti tähän kategoriaan. Lähes neljän vuoden ja kahden lapsen kokemuksella olen havainnut tiettyjä ikäsidonnaisia vaiheita lasten sadunsietokyvyissä ja nukkumaanmenosompailuissa, ja niiden perusteella olen tehnyt seuraavanlaisia havaintoja iltasatutyypeistä ja niille otollisista tilanteista. Olen myös yrittänyt ujuttaa mukaan muutamia käytännössä hyväksi todettuja kirjasuosituksia.

DISCLAIMER: Koska tutkimuskohteiden otanta on varsin pieni (N=2) ja tutkimuskohteet ovat paitsi läheistä sukua toisilleen myös kasvaneet varsin identtisissä ympäristöissä ja sitä rataa, kirjoittaja ei ota vastuuta siitä, mikäli knopit ja vaiheet eivät päde joka perheessä ja joka ipanaan. Ovat kuulemma yksilöitä nekin, uskokaa tai älkää! Lisäksi ipanat ovat varsin pieniä, joten luvassa lienee vallan uusia haasteita ikävuosien karttuessa.

Kuvitusmateriaali on kaivettu vuosien 2010-2013 arkistoista.

Olipa kerran kolme pientä por– Ei, hei, älä mene sinne!
Ei kosketa sähköjohtoon! Luetaan satua nyt, hei, lapsi!”

Tajuttomaksipuhumissatujen kulta-aikaa ovat ne hetket, jolloin lapsi/lapset käyvät läpi jotain mielenkiintoista VaihettaTM, johon lähes poikkeuksetta kuuluu olennaisena osana nukkumaan rauhoittumisen vaikeutuminen mahdottomuuteen saakka ja unen laadun sekä keskittymiskyvyn yleinen heikentyminen. Havainnollistuskuvassa painaa konttaamaan ja kävelemään juuri oppinut n. 10-kuinen Martti, mutta tähän olisi voinut valita minkä tahansa uhmaikää tai puhumaan oppimista jollain tapaa kuvaavan otoksen. Oikeastaan minkä tahansa Uuden Asian oppiminen tuo mukanaan uuden, edellistä vaikeamman VaiheenTM, joten kuvamateriaalia piisaisi.

Tajuttomaksipuhumissadulle on oikeastaan vain yksi kriteeri: pituus. Mitä pidempi sen parempi. Pientä lasta voi huijata hyvin monologilla päivän puuhista tai vaikka siitä, mitä kaikkea äiti/isä aikookaan tehdä, kun lapsi nukkuu – tai miksei puhelinluettelollakin. Isomman lapsen kohdalla on hyvä muistaa valita kirja, jossa on mahdollisimman vähän kuvitusta, jos satua luetaan esimerkiksi sängyn laidalla istuen, jotta lapsi ei saa kerättyä lisäkierroksia kuvituksesta innostumisesta. Tärkeintä on monotoninen, tasainen kerronta. Eläytyminen ja lukemisen riemu kannattaa näiden kanssa unohtaa repertuaarista toistaiseksi. Yleensä VaihettaTM ei kestä kuin korkeintaan viikko tai kaksi, jonka jälkeen voidaan palata normaaliin, molempia osapuolia viihdyttävään iltasatuiluun. Sitä odotellessa tärkeintä on saada lapsi rauhoittumaan vaikka sitten tajuttomuuden rajamaille: pisimmät iltasatusessiot tuntuvat sijoittuvan näihin kausiin, nimim. kolme varttia muutama ilta sitten Hobittia ääneen tavannut äiti-ihminen.

Hyväksi havaittuja kirjoja tästä kategoriasta (suluissa iät, joissa niitä on meillä luettu):

Tove Jansson: Muumi-romaanit (1,5-3,5-vuotiaalle)

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (2,5-vuotiaalle)

J. R. R. Tolkien: Hobitti (3,5-vuotiaalle)

 

 

Pienempi valitsee lähes poikkeuksetta kirjansa
isomman esimerkin mukaan.

Kuvakirjojen kimppalukeminen on ollut meillä vallitseva iltasatumetodi suunnilleen siitä asti, kun Ainokin on lukemisesta ja saduista innostunut. Koska kaksi lasta ei varmastikaan sopuisasti saa valittua vain yhtä luettavaa kirjaa, on iltasadulle kehkeytynyt myös lahjusporkkanan funktio. Jos (ja vain jos) ipanat käyttäytyvät siivosti ja suostuvat sänkyihinsä ilman isompia kommervenkkejä ja taisteluita, luetaan monta kirjaa. Jokainen – myös äiti tai isi – saa valita yhden kuvakirjan, ja nämä luetaan sitten satunnaisessa järjestyksessä kaikki yhdessä. Käytännössä tämä ei eroa laisinkaan ”päiväsatujen” lukemisesta, mutta ehkäpä juuri siksi se on niin mukavaa ja ainakin tämän äidin lemppari-iltasatumuoto: kaikilla on kivaa, mutta kuitenkaan ei tarvitse lukea ääntään käheäksi.

Metodia voi helpottaa entisestään valitsemalla kirjan (yksikkömuoto) itse – tai niin luulen. Oma tyystin umpiluupäinen jälkikasvuni ei kuitenkaan moista julmuutta huudotta hyväksy, joten muutoksen tuoma helpotus olisi kyseenalainen eikä lainkaan suhteutettu siihen muutaman minuutin voitettuun aikamäärään.

Hyväksi havaittuja kirjoja tästä kategoriasta on vaikeampi nimetä. Käytännössä mikä tahansa lasta innostava ja kiinnostava kuvakirja toimii. Meillä kovia sanoja ovat olleet Lucy Cousinsin Maisa-kirjat sekä Chris Haughtonin pian puhki asti luetut Voi sinua, Sulo! ja oma suosikkini Ihan hukassa.

 

”Minnekäs se Hessu-kissa nyt menee?”

Privaatti-iltasadut ovat meidän huushollissamme nykyään valitettavan harvinaista herkkua. Illat tapaavat olla niin hektisiä ja nukkumaanmenoajat napsahtaa kellotauluun aivan yllättäen, eikä tällöin riitä kenenkään energia ja mielenkiinto erillisten lukuhetkien järjestämiseen: varsinkaan, kun lapset tapaavat mönkiä sänkyihinsä samalla kellonlyömällä. Toisaalta nämä ovat ehkä parhaita hetkiä lukea lapsille enemmän, noh, ikätasoisia kirjoja: 3,5-vuotias mini-insinööri voi tällöin selata vaikka Mauri Kunnaksen aina yhtä ihania kirjoja, jotka vaativat enemmän keskittymistä, kuin melkein 2-vuotiaalla touhottajasiskollaan on käytössään, ja toisaalta em. touhottajasisko saa aivan eri tavalla availla Puppe-kirjojen luukkuja, kun kirjoja lapsellisen helppoina pitävä veikka ei ole sotkemassa systeemiä.

One-on-one-iltasatuilut ovat myös laatuaikaa parhaimmillaan ainakin meikämutsin silmissä. Kun lapsiluku kasvaa karmivaa vauhtia, sitä joutuu tekemään ihan tietoisia ponnistuksia pystyäkseen viettämään aikaa kunkin kakaran kanssa kaksin. Mikäpä sen mahtavampi tapa kuin lukea kirjaa ja vastailla pienen pohtijan kysymyksiin, olivatpa ne sitten esikoisen tarjoamia miksimitenkoskamilloinkukamiksi-rimpsuja tai pienemmän sormen kirjaan tökkäämisellä tehostettuja [mi]käh-kiekaisuja!

”Tätä mieltä mä olen sun saduistasi!”

Velvoiteiltasadut ovat juuri niin mieltäylentäviä kuin nimi antaa ymmärtää. Kun rutiiniin kuuluva satu nyt vain on pakko lukea kiukuttelevien kerubien sitä sängyistään moniäänisesti vaatiessa, vaikka itse tahtoisi vain romahtaa sohvalle tappamaan aivosolujaan television kelmeässä valossa pitkän päivän päätteeksi. Yleensä näinä iltoina kaikki asianomaiset (ja mahdollisesti myös naapurit menoa muutaman tunnin kuunneltuaan) ovat vähintäänkin kypsiä toisiinsa ja kaikkeen muuhunkin, eikä meno ole lainkaan niin harmonista, kuin esikoisen raskausaikana olisi iltasatusessioista voinut kuvitella. ”Jos te tahdotte, että äiti lukee sanaakaan, niin nyt sitten päät tiukasti tyynyyn ja suut kiinni!” ärähdystä seuraa yleensä satu, joka luetaan keskivertogangstaräppärin kateelliseksi tekevää tahtia. Sadun jälkeen sammuvat valot jonkin mukavan ”Olkaa kilttejä ja alkakaa nyt vain nukkua, pliis”, huokaisun saattamana.

Täydellisessä maailmassa velvoiteiltasadut olisivat selvässä vähemmistössä, mutta kahden uhmaajan ja yhden hormonihuuruisen möhömahan jäädessä toimittamaan iltatoimituksia kolmestaan, ne saattavat hienoisesti (köh) nousta enemmistöön. Näitä tilanteita varten kannattaakin varata muutamia satukirjoja: niitä vallan perinteisiä, joissa on parisenkymmentä lyhyehköä satua, joista yhden läpi juostuaan voi taputtaa itseään selkään hoidettuaan vastuullisen kasvattajan velvollisuutensa. Kannattaa kuitenkin varoa, ettei ganstaräppäritahdista huolimatta puhu niin kuin moinen, vaikka virkerakenteita tarvittaessa voi itselleen suotuisammiksi muokkaillakin, ja ettei itseään selkään taputellessaan nyrjäytä kättään tai plopsauta olkapäätä sijoiltaan.

Meillä hyväksi todettuja satukokoelmia ovat olleet ainakin Elina Karjalaisen Uppo-Nallen iltasatuja, sillä Uppis on niin symppis, että äidinkin mieliala kohenee, ja Katriina Kauppilan toimittama ja Otavan kustantama Kaiken maailman eläinsadut, jota hehkutin taannoin Satupäivänäkin.

Advertisements