Kaunisto: Synnintekijä

Kuvaaja kiittää esikoistaan rekvisiitan lainaamisesta.

Bongasin Milja Kauniston esikoisteoksen bloggarikollegoiden tekstien joukosta lähes vuosi sitten. Historiaa, kirkonmiehiä ja ripaus (tai enemmänkin) riettautta kuulosti sen verran houkuttelevalta yhdistelmältä, että kun joulun alla minulle tarjoutui Gummeruksen suunnalta tilaisuus saada sekä Synnintekijä että sen jatko-osa, Kalmantanssi, luettavakseni, en pystynyt kieltäytymään – enkä kyllä tahtonutkaan. Kirjahyllyn pursuillessa liitoksistaan valitsin kirjan olomuodoksi e-kirjan ja jouduin ainakin väliaikaisesti nielemään inhoni unohtamaan epäsuotuisat tunteeni, joita Elisa Kirja -palvelun parissa tapaan kokea, ja hyvä niin. Palvelu on selvästi parantunut siitä, mitä se vielä reilu vuosi sitten edellisellä kohtaamiskerrallamme oli, vaikka parantamisen varaa vielä huimasti onkin. Muutama viikko vierähti taas niin, etten iltaisin jaksanut tai ehtinyt lukea sanaakaan, mutta kun vihdoin patistin itseni takaisin kirjallisten ajanviejien pariin, huomasin hotkaisseeni Synnintekijän varsin vauhdikkaasti.

Kauniston kielenkäyttö on sujuvaa ja keskiaikaista tyyliä jäljittelevää. Joidenkin sanojen oikeinkirjoitus (esim. ”Saine” Seinen sijasta) jäi pohdituttamaan, mutta toisaalta lähes täysin ranskantaidottomana ja keskiajasta tietämättömänä minulla ei liene nokan koputtamisen sijaa – varsinkaan, kun Kauniston kielen keskiaikainen poljento ja ihastuttavan rikas sanasto saivat minut hihkumaan onnesta. Toisia termejä sainkin selvitellä Googlen avulla, mikä sähkökirjaa lukiessa kävi mukavan helposti. Kirjailijan tekemän taustatutkimuksen määrälle nostan taas kerran karvalakkiani: minusta ei taitaisi olla historiallisen romaanin kirjoittajaksi, sen verran suuria tietomääriä moisessa harrastuksessa täytyy hallita. Kuten monesti ennenkin olen maininnut, keskiaika on varsin pitkälti yhtä suurta aukkoa sivistyksessäni, ja Ranskanmaa jopa enemmän niin. Synnintekijää lukiessa tämä ei juuri haitannut, mikä kirjailijan meriitiksi luettakoon.

Kaunisto kirjoittaa lievästi sanottuna todenmukaisesti ja inhorealistisesti, rohkeasti ja rehevästi. Synnintekijässä ei kavahdeta ainuttakaan ruumiintoimintoa tahi viettiä. Liekö kysymyksessä sitten äitiyden myötä erinäisiä eritteitä kohtaan kehitetty turtumus ja resistenssi vai monissa blogeissa bongattu kauhistelu kirjan rajuudesta ja riettaudesta, mutta minä olin lopulta vähän pettynyt. Eihän se nyt niin iljettävän inhorealistinen ollut, enkä minä nyt siitä riettaudesta tiedä. Seksi ja seksuaalisuus on, kuten päähenkilön ollessa nuori katolinen pappi, problematisoitu ja niiden pohtimiseen on kulutettu sivu jos toinenkin, mutta minun kokemukseni mukaan sattumalla valittu Kaari Utrion teos punottaa korvia enemmän. Ehkä syytän sittenkin yliseksualisoitunutta yhteiskuntaa ja median myrkyttämää sieluani (eli mediaa). Toisaalta myönnän välillä irvistelleeni Kauniston kuvauksille, joiden kohteet yleensä sijoittuivat milloin minkäkin hahmon navan ja polvien välille, joten ehkäpä minunkin sisälläni pieni kukkahattutäti asustaa. En kuitenkaan ala neuloa itselleni löysempää pipoa, sen verran vähän mokomat häiritsivät.

Synnintekijästä puuttuu kuitenkin pitkälti Utriolle tyypillinen romantiikka ja vahvat ja ihannoidut naishenkilöt. Synnintekijän perusteella voisi ehkä epäillä, onko rehellisiä naisia olemassa muutoin kuin miesten harhaisissa ja/tai oidipaalisissa kuvitelmissa, ellei Neitsyt Mariaa oteta huomioon. Kirjan naiskuva on eittämättä keskiajan ajattelumalleille uskollinen, mutta onnistui jotenkin häiritsemään jopa kaltaistani epäfeministiä, mikä sinänsä on saavutus! Olaus-Olavin ja monen muun miehenpuolen mukaan nainen on kaiken pahan alku ja juuri. Synti ja haureus lähtevät juuri naisesta. Toki naisille löytyy myös puolustajansa, mutta puolustajien motiivien taustalta löytyy vähintäänkin antiklimaattinen paljastus, mitä tähän nimenomaiseen aspektiin tulee. Olisihan se maailma nyt parempi paikka kuitenkin, mikäli naisia, mokomia noitia, ei olisi, sillä: ”[M]iten – hän esitti kysymyksen suoraan Kaikkivaltiaalle – miten mies kykenisikään vastustamaan naisten noitakonsteja, paitsi jos olisi itse perehtynyt noituuteen? Tuota vihoviimeistä keinoa ei kristitty, puhdassydäminen mies tietenkään koskaan käyttäisi, piispa vastasi itselleen, parempi on vain alistua vieteltäväksi ja säilyttää viattomuutensa Jumalan kasvojen edessä.1 Niinpä niin. Jumala on luonut naisen kamalaksi seireeniksi ja saatanasta seuraavaksi sielunviholliseksi. Se, että mies on fyysisesti heikko ja vieteltävissä, on niin ikään naisen vika. Vaikeahan se on vannotut siveysvalat pitää, kun tietää, että on olemassa naisia. Varsin loogista tämä.

Toisaalta kirjan keskeisillä naishahmoilla, Beatrixilla ja sitten sillä toisella, joka tässä jääköön nimeämättä spoilaamisen pelossa, tuntuu olevan enemmän munaa kuin kirkon papistolla kaikkiaan. Helppo ei naisen osa ollut tuolloin, mutta hienosti tuntuu naisväki käytössään olevat vähätkin resurssit hyödykseen käyttävän. Apukeinoiksi valjastetaan tarvittaessa ruumiilliset avut, sillä niitä muita Luojan luomia avujahan kuten älyä ei keskiaikaisella naisella sopinut olla, aviomiehen rahakukkaro, silkka noituus tai juoruilun ja juonittelun ikiaikainen yhdistelmä. Miehet taas – noh, miehet valittavat ja luulevat pyörittävänsä maailmaa, vaikka oikeasti ovat ihan tossun tai jonkin sen kanssa rimmaavan alla. Jotkut asiat eivät siis muutu koskaan. Nahjusmainen ja vinkuva Olavi ansaitsisi kyllä isän tai äidin kädestä. Toivottavasti hahmo skarppaa Kauniston kirjasarjan seuraavassa osassa, Kalmantanssissa, sillä muutoin voi tehdä tiukkaa saada kirja kahlattua loppuun.

Olavin selkärangattomuuden aikaansaama oksennusreaktio saattaisi vielä mennä lukijan kropassa hyrräävien raskaushormonien aiheuttamien ei-niin-äidillisten tunteiden piikkiin, mutta hieman minua jäivät kaivelemaan myös Miracle de Serviéres -juonen loppuhuipennus sekä kirjan rakenne. Miracle-juoni olisi ansainnut minusta jotain, noh, vähemmän kliseistä, vaikka toisaalta kirjan ratkaisu tarinaan hyvin istuikin ja kirjan loppulehdillä saadaan esimakua siitä, ettei asia ole vielä läheskään loppuunkäsitelty. Kirjan rakenne taas oli jotenkin vähän hassu: Alun Beatrix-osio tuntui pitkään kovin irtonaiselta senkin jälkeen, kun sen suhde kirjan hahmoihin oli selvinnyt. Ehkä tähän saadaan selvyyttä sarjan jatkuessa.

Kaikkiaan Synnintekijä oli varsin mukava lukukokemus. Ei maata mullistava, mutta ihan kelpo kirja kuitenkin. Jatko-osa odottaa jo lukulaitteellani2, enkä taida malttaa itseäni keskiajalta viime vuosisadan sotaisiin kuvioihin tai Ystadin poliiseja ihmettelemään raahata ennen, kuin sekin on luettuna.

Tiivistettynä:
Kuka: Kaunisto, Milja.
Mitä: Synnintekijä. (Gummerus: 2013)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5 – Rohkea ja rehevä, muttei shokeeraava.
arvostelukappale

1) Tekisipä mieleni linkata tai jopa upottaa tähän YouTubesta Disneyn ”Notre Damen Kellonsoittajasta” Frollon laulama ”Hellfire” (ihan vaikka suomeksi, sillä Ossi Ahlapuro vetäisee kipaleen varsin toimivasti), mutta tekijänoikeussotkuja kammoten jätän linkit väliin. En kuitenkaan estä ketään menemästä YouTubeen vilkaisemaan.
2) Tämän tekstinpätkän ilmestyessä näytöillenne Kalmantanssi on ollut ”Tarttis kirjottaa täst jotai”-pinossa jo muutaman päivän, enkä voi kuin kiittää onneani siitä, että kirjoitin Synnintekijän osuuden lähes valmiiksi ennen sen lukemisen aloittamista. Sekaisinhan kirjojen sisältö olisi iloisesti mennyt!

Mainokset