Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013
Kansi: Jussi Karjalainen

Myönnetään, myönnetään. Minä olen sosiaalisen median orja, mainonnan mukaan kulkeva kuluttajazombie ja aivopesulle altis apina. Ilman kanssakirjabloggareiden suurta hehkutusta ja hypetystä olisin tuskin koskaan tarttunut Pasi Ilmari Jääskeläisen viime vuoden lopulla ilmestyneeseen Sielut kulkevat sateessa -romaaniin. Atenan kustantama 550-sivuinen tiiliskivienpoikanen kun luokitellaan kauhuksi, joka ei tunnetusti aivan minun heiniäni ole, olkoonkin, että uskonnollinen sivuvivahde, joka tässä romaanissa vahvana mukana on, saattaa kelkkani kohtuullisen helpolla kääntääkin. Niin sitä kuitenkin vain kävi, että joulunpyhien jälkeen kilahti sähköpostiini korusähke lähikirjastosta kertoen ilosanomaansa siitä, että minäkin pääsisin melko pian bloggaamaan tästä muissa blogeissa jo varsin laajalti käsitellystä teoksesta – niin, ja lukemaan elämäni ensimmäistä pasiilmarijääskeläistä, sellaista, jota niin monet ovat hypettäneet.

Jotain kirjablogistijoukon ja kirjailijan suhteesta taitaa tulla ilmi jo kirjan kansilehdillä. Sielut kulkevat sateessa on nimittäin omistettu kirjabloggaajille, meille verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille”. Omistus on kaikessa kiusallisuudessaankin sykähdyttävä. Vaikken itseäni minkään sortin seireeniksi identifioi, nautin toki suunnattomasti meidän valekriitikkojen ja mutuhuttuilijoiden saadessa positiivista(kin) huomiota. Henkilökohtaisesti pidin omistusta parempana kunnianosoituksena kirjaihmisiä kohtaan kuitenkin vähintäänkin mystistä Lukijaa, tuota kirjallisuudesta kirjaimellisesti elävää naisenpuolta. Kirjan päähenkilö Judit on pasilalaisittain ilmaistuna jännän äärellä (sivulla 150) katsellessaan Lukijaa ja pohtiessaan: ”Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan! […] Jostain syvältä nousi tieto ja ymmärrys, joka oli kirjoitettu Juditin jokaiseen soluun: Lukijaa ei ole lupa häiritä.”

Yleensä en juuri kirjojen omistusteksteistä perusta, mutta Sielujen kohdalla se vaikutti jopa lopulliseen lukukokemukseen. Kirjallisuudessa sinänsä tavalliset ja runsaat viittaukset klassikkokirjallisuuteen saavat minut yleensä hymistelemään ylemmyydentunnossani. Tällä kertaa ne kuitenkin yhdessä Lukijan ja Saarnaajan minua kutkuttelevien sivuhahmojen kanssa saivat aikaan kummallisen epäilyksen siitä, yrittääkö kirjailija vain kalastella lisäsuosiota. Olkoonkin, että järkikultani onnistui useampaan otteeseen piipittämään jotain epämääräistä siitä, että Jääskeläinen tuskin on minun päänuppini sisältöä niin tarkasti päässyt arvioimaan, että osaisi Saarnaajan kaltaisen pyhiä kirjoituksia siteeraavan linnun kirjaansa ujuttaa, vaikka minä häntä Twitterissä seuraankin. Niin se maallinen maine ja kunnia näemmä humahti pienen bloggarin päähän!

Sivuhahmoista puheenollen, Jääskeläisen henkilöhahmot ovat ainakin Sielujen perusteella varsin mielenkiintoisia. Kirjan päähenkilö, sairaanhoitaja Judit, on harvinaisen uskottava naishenkilö mieskirjailijan kirjoittamaksi, mikä toki osaltaan saattaa johtua kirjailijan turhankin realistisesta raportoinnista. Ihan joka vessareissusta en olisi välittänyt lukea edes sen sivulauseen vertaa, mutta meitä on moneen junaan. Kaikkiaan Jääskeläisen kielenkäyttö on soljuvaa, sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Teksti on mukavasti rytmitettyä ja sen lukeminen on ilo silmälle ja sielulle – siis minun henkilökohtaiselle sielulleni, joka ei tietääkseni haahuile zombiena sateessa kirjan hieman cthulhumaisten kollegoidensa tapaan. Koska jostain minun täytyy naisihmisenä nalkuttaa ja nillittää, mainittakoon minua ärsyttänyt Mauri-poikaseen viittaaminen kerronnassa se-pronominilla. Tämä siis ihmiseltä, joka hyvinkin voisi kysyä eläinlääkärireissulta palaavalta ystävältään: ”Mitä se sano hänest?” Minä tahdon pitää puhekielen erossa kerronnasta. Listattakoon se siis piiloelitistisen syntilistani jatkoksi. Toinen ärsyynnystä ajoittain herättänyt kerronnallinen ratkaisu olivat sivuhuomautukset, joiden funktion toki ymmärsin ja ymmärrän, mutta jotka kirjan alkuvaiheessa hämmensivät suuresti. Tahtooko kirjailija niillä selventää omiaan ja hahmojen motiiveja vai naputteleeko niitä Jumala? Tarkoittaisiko oikeastaan kumpi tahansa vaihtoehto sitä, että Jumala on kirjailija tai kirjailija on jumala? Niin, ja onko tälläkään lopulta mitään väliä vai ihmettelenkö itsestäänselvyyksiä?

Sielut kulkevat sateessa vilisee aiemmin mainitsemieni yleisten klassikkokirjallisuusviitteiden lisäksi nyökkäyksiä ja lainauksia H. P. Lovecraftin tuotantoon ja tuotannosta. Nämä menivät pitkälti minulta, kauhukammoiselta nössöltä, ohi, mikä toisaalta häiritsi minua hirmuisesti. Paljonko lukukokemukseni huononi mokoman sivistymättömyyteni vuoksi? Olisinko saanut juonesta enemmän irti, mikäli Lovecraft-tietouteni olisi edes välttävällä tasolla, vai olivatko lovecraftiaaniset viittaukset lähinnä hifistelyä ja kirjailijan omaksi ilokseen tekstiin upottamia knoppeja? Onko sillä lopulta väliä? Kirjan teemat huomioon ottaen ei liene yllätys, että Raamattuun viitattiin niin ikään varsiin usein. Isoa Kirjaa luettiin varsin tahallisesti – noh, kuin piru Raamattua, mikä kaikessa viihdyttävyydessään herätti meikäbloggarissa hillittömän ja myötäsyntyisen vastaanväittämisen vimman. Näinköhän kirjailija yritti taas kalastella lisäpisteitä bloggarilta, tiedustelee nimim. ”Paranoidi lukija”. ;)

Kirjan runsaat vesielementit ja -symbolit muistuttivat toisaalta Raamatun vedenpaisumuskertomuksesta, vaikka lopulta ne tuntuivat viittaavan enemmän kasteeseen ja uudelleensyntymään. Toisaalta ne muistuttivat evolutioteoriasta ja ihmistenkin vetisestä alkukodista – ja tätä kautta tietty myös lapsivedestä ja sikiön kehityksestä, jotka näin raskauden viimeisellä kolmanneksella jostain syystä tulevat mieleen lähes kaikesta. Jollain vähän kierolla tasolla voisin jopa harkita kirjan pikaista uusintalukua ja esseen kirjoittamista Sielujen vesiteemoista, sen verran ne jäivät kaivelemaan.

Sielut kulkevat sateessa ei ole helppo kirja. Jälkiviisastellen olisi ehkä ollut hyvä idea aloittaa PIJ:en tutustuminen jostain yleisesti ylistetymmästä kirjasta. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi Sieluista pitänyt, mutta varsin hämmentävä lukukokemushan tuo oli. Jälkikäteen tunnelma oli vähän samankaltainen kuin kuumeunien tunnelmien muisteleminen aamulla ruumiinlämmön palattua taas normaalilukemiin. Viimeisen sivun jälkeen tiivistin fiilikseni aina yhtä ilmaisuvoimaiseen sanaan: ”TÄH?” Nyt, pari viikkoa myöhemmin, olo on yhä jokseenkin samanlainen, vaikka pieni etäisyys kirjaan ja sen lopun hallusionaatiomaiseen tunnelmaan hyvää tekeekini, mitä tähän pähkäilyyn tulee. Ihan valmis en ole kuitenkaan Jääskeläisen faniveneeseen kapuamaan, vaikka kirja vaikuttava olikin. Täytynee siis jossain vaiheessa jatkossa tutustua myös herran aiempaan tuotantoon.

4/5

P.S. Tekstin normaaliakin useammat kirjoitus- ja kielivirheet laitettakoon tabletin ja sen hyperaktiivisen (ts. -herkän) näppäimistön piikkiin. Pahoitteluni.

Advertisements