Rauhala: Taivaslaulu

Kuva kähvelletty kustantajalta.

Alkujaan ajattelin, etten välttämättä lue Pauliina Rauhalan Taivaslaulua laisinkaan, koska se tuntui teemoiltaan osuvan aivan liian lähelle ja aivan liian kipeästi. Muutaman viikon kuluttua totesin keskenäni, että kaipa sen voisi kirjastosta hakea. Varausjonon nähtyäni löysin itseni kirjakaupasta ostamassa itselleni vuoden ainoaa täysihintaista kirjaa. Kirjan luettuani1 päätin, etten ainakaan blogaa siitä sanallakaan. Muutaman viikon kuluttua ymmärsin, että pakkohan minun on siitä jotain saada sanotuksi. Tässä sitä nyt sitten ollaan, kolme kuukautta myöhemmin, sanoja etsimässä.

Koska kirjaa on esitelty ja ruodittu laajalti iltapäivälehtiä myöten, en vaivaudu juuri kirjan juonta pohtimaan. Lestadiolainen nuoripari, lapsia, uskoa, mielenterveysongelmia, kulissien ylläpitoa, arkea – siinähän ne olennaisimmat. Toisaalta, koska en kolmeen kuukauteen ole keksinyt juurikaan mitään ”tarpeeksi objektiivista” sanottavaa kirjasta, joka käsittelee pikkulapsiperheen vahinkoraskauden kanssa kärvistelevää masennukseen saakka uupunutta konservatiivikristittyä äitiä, en enää edes yritä objektiivisuuteen pyrkiä, vaan tämä teksti on tajunnanvirtaoksennus ajatuksista, joita kirja herätti pikkulapsiperheen vahinkoraskauden kanssa kärvistelevässä konservatiivikristityssä äidissä, jolla on varsin vaikuttava masennushistoria2.

Taivaslaulu kuvaa erinomaisen osuvasti niin uskonelämää nykymaailmassa, yhteisöllisyyttä kuin pikkulapsiperheen kotiäidin arkeakin. Erityisesti jälkimmäisestä löysin kirjaa lukiessani niin paljon yhtymäkohtia omaan arkeeni, että välillä ihan kylmäsi. Kateuden, kiireen ja syyllisyyden vuorottelu ilon, onnen, naurun ja silkan rakkauden kanssa tuntuu leimaavan kotiäitien sielunmaisemaa lähes järjestään, joskin toki vaihtelevissa määrin. Koskettavin kaikista on kuitenkin Rauhalan kuvaus masennuksesta.

On niin hankala olla, kun on aina vaan paha olo, kun lihaliemi maistuu etikalle ja viinirypäleet omenahapolle, kun kana haisee lampaalle ja nakit vanhalle possunlihalle ja kun pitäisi aina vain syödä, mutta kaikki maut on liian teräviä ja keinotekoisia eikä suuhun tee mieli laittaa mitään muuta kuin kohmeisia marjoja, mutta kyllä se tästä, kun vain muistaa mennä ajoissa nukkumaan, harjaa hampaat kolmesti päivässä väkevällä pepsodentilla, kampaa hiukset kauniisti, laittaa kukkaistuoksua kainaloon ja siionin laulut soimaan eikä ajattele ikäviä. Pitäisi ajatella vähemmän ikäviä.

Perheen Vilja-äidin selviytymistaktiikat ovat kaikessa naiivisuudessaan paitsi tuomitut epäonnistumaan myös kipeän tuttua luettavaa. Aina ei riitä se, että vain päättää voida paremmin. Hyvää tarkoittava lähipiiri saattaa tuputtaa koko aakkossarjan vitamiineja, kuituja ja ihmedieettejä tai vanhan ajan hampaat irvessä -taktiikoita: ”Ainahan sitä pienten lasten äiti väsynyt on, mutta ei silloin ennen mitään apua saanut. Piti vain lopettaa se itsesäälissä vellominen ja alkaa voida paremmin.” Ja Viljahan yrittää, ja niin yrittää moni äiti ihan oikeassa elämässäkin, mutta kaikin voimin yrittäminenkään ei aina auta.

Vilja ei kuitenkaan ole periaatteessa yksin. Lestadiolaisyhteisön muut naimisissa olevat naiset ovat tai vähintään ovat olleet enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa ja pyrkivät parhaansa mukaan tukemaan toisiaan. Rauhala kuvailee Viljan suulla vertaistuen merkitystä: ”Hän tietää kipuni tarkkaan, melkein sanoitta […]. Hän on uupunut aikoinaan itsekin.” Toisaalta uskonyhteisön ehkäisynvastaiset säädökset ja fatalistinen kaikella on määräaikansa -asenne asettuvat kipeästi poikkiteloin Viljan eteen, toisaalta perisuomalainen julkisivun ylläpito ajaa avunpyyntöjen edelle. Liian kipeistä asioista ei vain voi puhua julkisesti – ei edes parhaalle ystävälle, psykologille tai terapeutille, vaikka samanaikaisesti ymmärtäisi puhumisen olevan ainoa ratkaisu, se kuuluisa ja kliseinen ensimmäinen askel tiellä parannukseen.

Lööppilehdissä ja ainakin eräiden lukijoiden silmissä Taivaslaulu on leimattu skandaalinhakuiseksi shokkivau-kirjaksi, joka kyseenalaistaa lestadiolaisuuden ja ainakin osittain uskon ylipäätään. Minä en osaa allekirjoittaa väitteistä mitään. Jos jotain kritisoidaan, niin lestadiolaisyhteisön jäsenten puuttuvaa oikeutta vastata omista kehoistaan, mitä lisääntymistoimintaan tulee. Rauhalan teksti vilisee viittauksia Siionin lauluihin, Raamattuun ja virsiin unohtamatta tietenkään Laestadiuksen saarnoja ja puheita. Nämä tuovat paitsi lukukokemukseen paljon lisää ainakin lukijalle, joka ennestään tuntee ”lähdemateriaalin”, myös osaltaan avaavat yhteisön jäsenten sielunmaisemaa ja sitä, miten syvälle tajuntaan uskonto on iskostunut tai iskostettu. Toisaalta Viljan kuvitelmat Barbie-nukkejen ja mollamaijojen vastaanasetteluista kertovat jotain siitä ristitulesta, johon vaikkapa nyt lestadiolaisnaiset nyky-yhteiskunnan ulkonäkö- ja kauneusnormien sekä uskonyhteisönsä tapojen ja säädösten välillä joutuvat. Uskosta kirja antaa kuitenkin mielestäni varsin kauniin kuvan, oli kyse sitten lestadiolaisuudesta tai kristinuskosta ylipäätään. Naiset ammentavat siitä voimaa, tukea ja lohtua, vaikka eivät saarnastuoleissa heilukaan.

Vaikka naisten välinen ystävyys – tai ylipäätään naiseus ja äiteys – kirjan pääteemoiksi tuntuvat nousevan, on kirjan sankari lopulta suureksi pettymyksekseni Aleksi. Tämä kiukuttaa minua silmittömästi. Miksei Vilja kelvannut ratkaisujen tekijäksi? Ei hän ehkä olisi päätynyt samaan ratkaisuun kuin sankariaviomiehensä, joka on jossain mielessä myös kirjan antisankari motiiviensa oikeudellisuudesta huolimatta, mutta tarvitseeko nainen tässäkin miehen päättämään asioistaan?

Taivaslaulu oli ja on ehkä mieleenpainuvin ja koskettavin kirja, jonka vuoden 2013 aikana luin. Ehkä vähän liiankin koskettava tai ainakin turhan monella tasolla kipeisiin kohtiin rukouskirjan terävällä kulmalla tökkivä. Aivan täydellinen se ei ollut, mutta omat solmuuntuneet ajatukseni eivät anna minun kiinnittää riittävästi tai tarpeeksi huomiota sen ajoittaisiin puutteisiin, joten jääkööt käsittelemättä.

Lyhyesti: 5/5

1) Tai pikemminkin ahmaistuani yhden illan aikana.

2) Vaikka itse sanonkin.

 

P.S. Vaikka ennen ei masennukseen apua saanut, se ei tarkoita sitä, ettei sitä nykypäivänä saisi ja tulisi hakea, mikäli tarvetta on. Ennen pestiin pyykit käsipelillä varikeittiössä, käytiin ulkohuussissa ja suunnilleen synnytettiin perunannoston lomassa ohimennen, että hupsista vain. Ei kai nykyäitien oleteta vain siksi heittävän pyykkikoneita ja kuivausrumpuja mäelle, mojauttavan vesiklosettia moukarilla murskaksi tai kieltäytyvän lähtemästä sairaalaan synnytyksen alkaessa ja ottavan ihan joka troppia ja kipulääkettä synnytyskipuun, jos mahdollisuus tarjoutuu? :)

P.P.S. ÄIMÄ:n sivut ovat hyvä paikka lähteä etsimään lisätietoa synnytysmasennuksesta. Ja ennen kuin joku fiksusti huomauttaa, niin ei, Vilja ei ehkä kärsinyt varsinaisesta synnytysmasennuksesta, mutta tarpeeksi likeltä liippaa, sanon ma.P.P.P.S. Tämä teksti on odottanut julkaisua luonnoksena lähes kuukauden. Tajunnanvirtaa, joka menee ehkä liiankin henkilökohtaiseksi, mutta menköön.

Mainokset